— Ja lopulta, jos meidät häädetään, täytyy turvautua Amerikkaan. Vieraita me olemme täälläkin, tokkopa vieraampia siellä, päätti Olli Räsänen keskustelun. Hän oli Amerikan asiaa paljon miettinyt, kun hänellä näytti olevan vähimmin toivoa uutisasutuksensa säilyttämisestä. Nuorena miehenä hän tunsi houkutustakin koettaa uudestaan ja uudessa maassa. Kun Pietari Kokkinen oli aikaisemmin hänen turvattomuudestaan huomauttanut, katsoi hän sopivaksi varoittaa naapuriaan:
— Kaikesta päättäen olet heikoilla kantimilla sinäkin, Pietari, mikäli kuuluu. Olet kaatanut kaskea milloin mihinkin metsään, kauas kotoasikin. Vakituisia peltoja sinulla ei ole. Taitaa olla niin, että sinä joudut minulle matkatoveriksi.
— Mielisuosiolla en alistu karkoitukseen, uhkasi Pietari. — Vastaan minä panen.
Miesten lähdettyä ryhtyi Martti jokapäiväisiin talon askareihin. Oli riihenpuinnin aika, ja uutterasti lämmitettiin Marttilassa riihtä. Myöskin täytyi käydä auttamassa Oinolassa, kun se talo oli nyt kolmea työkuntoista vajaa. Luukkaan haavat olivat vanhan vaarin hoidolla paljon parantuneet. Kangistuneet jalatkin olivat tulleet notkeammiksi. Piikki auttoi uskollisesti talossa. Mulikassa oli paljon nuorta väkeä, joten siellä ei niin kaivattu Erkkiä työhön. Hänen kohtalonsa kuitenkin suretti kovasti. Äiti itki silmänsä kipeiksi. Itki häntä toinenkin, — Reeta Marttilassa, vaikka hän tahtoi sen salata ja huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä, jottei huomattaisi.
Näin elettiin suomalaismetsissä muutamia päiviä verrattain hiljaisesti syksyn toimissa ja askareissa odotellen Fryksdalin markkinoita, jolloin käräjät pidettäisiin ja verot kannettaisiin.
Hiljaisuus häiriytyi surullisella tavalla. Suomalaismetsä joutui tuhon alaiseksi, aivan kuin olisi kulovalkea tullut sitä polttamaan.
Voudin lähettämä retkikunta saapui. Se kulki metsän ristiin rastiin, kävi talolta talolle. Muutaman päivän perästä tuli vouti apulaisineen ja toi lisää sotaväkeä. Joukot ilmoittivat etsivänsä karkureita, tarkastelevansa kaskimaita ja ottavansa selvää, millä oikeudella kukin tilaansa asui.
Metsässä kulkiessaan tulivat he suurelle kaskimaalle, jonka lähellä ei näkynyt yhtään ihmisasunnoita. Tämä oli niitä suomalaisten ulkokaskia, joita jotkut raatoivat tavatessaan sopivan paikan. Sato oli kaskesta ollut hyvä. Useampia aumoja oli rukiita koottu ja ne seisoivat aidattuina aukeaman keskellä.
Oppailtaan tiedustelivat, kenen huhta se oli. Omistaja Pietari Kokkinen asui vähintäin peninkulman päässä.
— Viljat on poltettava, kuului päällikön määräys. Ja niin paloivat poroksi Kokkisen koko vuoden tulokset. Samoin tehtiin monella muulla yksinäisellä huhdalla.