He aukaisivat oven isoon tupaan, jossa ylämaan markkinaväki tavallisesti majaili. Lämmin tulvahti höyrynä ulos talvi-ilmaan.
Sisällä oli pienissä ryhmissä markkinaväkeä eri puolilta. Oli siellä myös suomalaisia toisista metsistä. Heillä oli kerrottavana samanlaista kuin oli tapahtunut Isonjoen takalistolla. Kaikkialla oli viljoja poltettu, asuntoja hävitetty ja miehiä vangittu. Fryksdalin vankila kuuluu tulleen niin täyteen, että osa vangeista oli vietävä aina Karlstadiin asti.
Tuvassa oli muutamia naisiakin. Eräällä penkillä istui nuori tyttö kaivellen eväslaukkuaan.
— Emmekö jo lähde yrittämään tavata isää? puhui tyttö toverilleen, nuorelle miehelle.
— Parasta lienee, että sinä Stina menet tädin luo siksi aikaa, kuin minä käyn vankilassa, neuvoi nuori mies. — Vankien luo on vaikea päästä, sen sain viime kerralla nähdä. En luule, että he naisia sinne ollenkaan laskevat.
— Hyvä Anders, ota minut mukaan. Tahtoisin niin mielelläni nähdä isää ja antaa omin käsin tuomiseni. — Stina otti laukustaan esille kaksi kääröä.
— Ovatko nuo kumpikin isälle? Kyllä minä ne toimitan perille.
— Minä tahtoisin niin mielelläni itse. Tahtoisin nähdä vankilan ja…
— Ehkä tuo toinen käärö onkin Gustafille… ilkamoi tytön veli. —
Saanko katsoa, mitä hyvää olet siihen varannut?
— Vai Gustafille! Että viitsitkin. Kuule, ellet tahdo minua suututtaa, niin ole puhumatta minulle Gustafista.