Kuullessaan tätä, vanha vaari puhkesi sanoiksi:
— Vai on jo niin pitkälle jouduttu, lausui hän harvakseen. — Ei ole enää Kaarle kuningas elossa, sen näkee kaikesta. Hän ei talonpoikia vainonnut, ei ainakaan suomalaisia. Hän se meitä tänne kehoitti muuttamaankin, hänen omaan herttuakuntaansa. Ei hän kaskenpolttoa vihannut, päinvastoin käski meitä huhtia raatamaan. Saimme kaataa metsää kuinka paljon tahansa, kun vain veromme maksoimme. Minä en aluksi hennonut Savosta lähteä, kun siellä oli niin hyvät kalavedet. Olin tottunut muikkuihin ja lahnoihin enkä luullut eläväni ilman niitä. Mutta tuli sitten minunkin pakko lähteä. Kaarle kuningas oli jo kuollut ja taaskin saivat herrat valtaa. Sotaväkeä majoitettiin sinne Rautalammillekin. Ja ne sotamiesten päälliköt menettelivät hyvin omavaltaisesti, ottivat vaan taloista mitä saivat ja kantoivat luvattomasti veroja. Missä talossa uskallettiin vastustaa, siellä ruoskat vinkuivat, ja kostoksi otettiin nuoret miehet sotaväkeen. Niinpä yhtenä päivänä tuli sotilaitten päällikkö Erik Knuutinpoika 26 miehen kanssa minun kotiini muka sotamiehiä ottamaan. Kun muut eivät iän puolesta sopineet, tahtoi hän vangita renkini Pekka Asikaisen. Pekka asettui vastaan ja kiinniotettaessa löi puukolla erästä sotamiestä. Hänet pantiin käsirautoihin. Kun en minä voinut tuollaista vääryyttä suvaita ja kun minusta oli liikaa, että 26 miestä komennettiin yhtä vastaan, asetuin puolustamaan renkiäni. Poikani tuli minun avukseni. Hänet he tappoivat. Siitälähtien olet sinä, Martti, ollut isätön. Minut he panivat rautoihin, vaikka koetin kaikin voimineni taistella vastaan. Minä sain asiani kuitenkin oikeuteen, joka minut päästi vapaaksi, mutta sain maksaa suuret sakot. Ja vapaaksi päästyäni oli elämäni sietämätöntä. Äitisi kuoli surusta ja murheesta jättäen Reetan aivan pieneksi. Minua vainottiin sentähden, että olin asettunut herroja vastaan. — Niin muutimme tänne. Kyllä sinä Martti sen muistat; olit jo siinä iässä, kun minun ja mummovainajan keralla tänne tulit.
— Muistan, muistan, vakuutti nuori Martti-isäntä. — Olinhan jo 10-vuotias. Muistanhan, kun tulimme tähän korpeen ja sinä, vaari, aloit raataa.
— Niin, raataneet olemme, noudattaen Kaarle kuninkaan kehoitusta. Ja verrattain rauhassa olemme saaneet olla. Ei meiltä ole mitään ryöstetty. Ruotsalaisetkin ovat vasta viime vuosina käyneet vihamielisiksi, syyttäen, että olemme luvatta heidän mailleen tulleet.
— Eikös meillä ole olleet kirjat, lupakirjat, kysyi Martti.
— Ei täällä mitään kirjoja ole tarvittu, vastasi ukko. — Oli meillä kyllä paperi, maaherralta saatu ja minä säilytin sitä saunan luona olevan koivun kolossa. Sieltä se on hävinnyt, lienevätkö sen tikat hakanneet rikki vai olisiko muuten hukkaan joutunut.
— Mutta jos —, lausui Martti miettiväisenä, — jos ne nyt kuitenkin vaatisivat, kun ovat käyneet meille vihamielisiksi.
Siihen se asia sillä kerralla jäi. Kukaan ei ollut halukas jatkamaan.
LAPSUUDEN YSTÄVÄT.
Marttilan lähimmät naapurit olivat Oinola ja Mulikka, nekin Lehtovaaran selänteen rinteellä. Talot olivat jotakuinkin saman mallin mukaan tehdyt ja varallisuus oli jotenkin samalla tasolla. Myös Mulikan väki oli tullut Rautalammilta, muutamaa vuotta myöhemmin kuin Oinoset ja Marttiset. Mulikan isäntä oli harvasanainen korvenraataja, emäntä vähän kivuloinen.