Näin ajatellen oli Matti jo saapunut sille alueelle, jossa lyhdyt olivat hänen sytytettäviä. Varovasti asetti hän tikapuut lyhtytolppaa vasten ja nousi ylös, avasi lyhdyn oven, otti lasin lampusta ja tarkasti sitä illan hämärässä.
— Enpä huoli häntä paremmaksi puhdistaa, meneehän se tämän illan, ja sitte sitä ei enää tarvitakaan — tuumaili Matti ja sytytti lampun, sovitti lasin, ruuvasi sydämen sopivaan korkeuteen ja painoi oven kiinni.
Kauvempaa ei sitä kannattanut tarkastella; olihan hän niin monta kertaa sytyttänyt tuon saman lyhdyn ja tuskin koskaan pääsi savuttamaan, tai kitumaan jäi. —
Lyhdyt olivat pian sytytetyt, — kauniisti ne keväthämärässä paloivatkin. Viimeistä kertaako siinä loistivat… niin viimeistäkö! — sitä Matti kotiin palatessaan ajatteli.
Tiellä kohtasi hän Matsonniu Maijan, joka myös oli lyhtyjen sytyttäjänä. Hänellä oli toinen puoli kaupungin lyhdyistä, ja Matilla toinen.
— Hyvää ehtoota! — huusi Matti.
— Jumala antakoon! — vastasi Maija.
— No mitäs sille Maijalle kuuluu?
— Kiitos kysymästä! Kylläpä ne vanhan kuulumiset tietää.
— Taitaa olla viimeinen kerta tällä retkellä.