— Taitaa, vaan viis minä siitä, kyllä minä leipäni saan, jos ei muualta niin vaivaishuoneelta. Mutta sanon minä sen, että jos ne herrat kauvan saavat "ranuilla" niitten masinoittensa kanssa, niin ei tässä tällaisilla yksinkertaisilla ja vanhoilla ole mitään ansiota eikä suuhun pantavaa.
— Antaa niitten nyt "kuohata" aikansa, sanon minä, että alas ne kerran romahtavat.
— Sanokaas muuta, piti nyt kirkkoonkin tuoda masiina huutamaan ja hoilaamaan. Eihän siellä osaa enää laulaakaan, sekaantuu vaikka kuinka koitti.
Siihen se keskustelu tällä kertaa päättyi, sillä Matin ja Maijan tiet samassa erosivat toisistaan. Hyvästit heitettyään katosivat kumpikin omille teilleen. —
Sähköstä ei suoraan puhetta tällä kertaa tahdottu ottaa, eikä olisi siihen tilaisuuttakaan ollut; vaikka Matti kyllä tiesi, että sitä se Maija ajatteli, vaikkei suoraan tahtonut sanoa.
Matti saapui kotiin, asetti tikapuut seinustalle, kolisti piippunsa ovipielustaan ja astui sisään.
Leena oli jo paistanut perunat, asetteli leipäkoria pöydälle, jossa paitsi perunoita, oli pienessä kivivadissa muutamia "pitkämatkaisia" ja tuoppi kaljaa.
Käskyä odottamatta astui Matti pöytään illastamaan.
— Rookasin Maijankin kotiin palatessani, — sopersi Matti, perunoita suun täydeltä.
— Joko Maija tiesi mitään sähköstä? — kysyi Leena.