— Selkään ja putkaan makaamaan! — Mutta mitä se pyhitti vaikka yleisö kuinkakin koetti sappeaan purkamaan. Ei mitään. Oli siksi pitkä juopa välillä, ettei Pirttimäki kuullut muuta kuin jonkinlaista humua toiselta puolelta, Liikettä kyllä huomasi, näki sen itseään lähestyvän, useammalta taholta kohti käyvän.
Mutta mitä siitä. Ei kait se minua tarkoita, — ajatteli Pirttimäki ja ajaa retuutti korkean lumivallin yli radan sisäpuolelle.
— Ihmeen soma laitos — ajatteli Pirttimäki, katsellessaan tuomarilavaa ja niitä loistavia värejä mitkä siellä silmään pistivät.
— Pitänee kait sinne poiketa, ennenkuin tästä ajamaan lähtee — päätteli Pirttimäki, — Siellä se taitaa olla myllykin, koska on miehiä ja noin tarkkaan näyttävät katselevan, mitäpä muutoin viitsisivät… Poikkeemmahan edes!
Pirttimäki maiskautti huuliaan ja näppäsi suitsen perillä Poikaa takapuoleen, joka laiskasti muutteli ulottimiaan syvässä hangessa.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä harmista ja vahingosta, minkä oli matkaan saattanut. Siksipä niin levollisena ja rauhallisena siinä reessään istui piippunysä hampaissa. Mutta ukkospilvi oli jo siksi lähellä, että jyrinä kuului selvään ja kovasti… Se iski… iski lujasti — Pirttimäen kaulukseen, ja ääni kuin pasuunan ääni kuului:
— Tuhannen tulimaista moukka, kuka saakeli sun käski tänne ajamaan! Piru sun perii! Linnaa saat, vettä ja leipää! Nouse ylös tihrusilmä, vaskanaama ja "sivaa" sittenkin!
Kaiken tämän aikaa piteli suuri kämmen Pirttimäen kaulusta, toinen käsi likisteli kurkkua sellaisella voimalla että ääni vaan vähän karisi:
— Ä… ä… lä… hyvä mi… mies, en minä… pah… pah… pa-haa, my… mylly… myllyä kats… katsoisin — rukoili Pirttimäki.
— Kyllä minä sulle myllyä annan! jyrisi ääni Pirttimäen kasvojen edessä. Toinen käsi heltisi kurkusta, mutta palasi huimalla vauhdilla ja iski keskelle naamaa.