Kun Pirttimäki on särkyneen rekensä parantanut, kotiostokset kaupungissa tehnyt, lähtee hän jylhän ja uhkaavan näköisenä omille rauhaisille takamailleen.
III
RINTAKUKAT
Aarne on nuori, vastaleivottu talonpoikaisylioppilas. Helsinkiin varustelee, missä keväällä siron valkolakin loistavasti voitti.
Aino, Aarnen lemmitty, mielitietty, hänkin osaltaan armaansa lähtöä valmistelee. Aamusta varhain on puutarhassa juossut, kukasta kukkaan lentänyt kuin perho. Aristelematta taittanut ihanimman kukan, somemman oksan, saadakseen sitten oikein kauniin, oikein sievän ja siron matkakumppanin Aarnelle. Ja kun kukkia on hyvä kimppu, valitsee hän paikan pihlajan siimeksessä ja siinä ne yhteen sommittelee parhaimman taitonsa mukaan. Mieli on kaihoa täynnä, sydän niin rauhaton, rauhaton…
— Sinne Helsinkiin valistuksenviiriä takomaan lähdet, sitte Suomeni saloilla sen pystytät — puhelee Aino itsekseen, kukkia sommitellessaan.
— Nämä sinne mukanasi vie, muistona minulta. Näihin lempeni, rakkauteni ja kaikki sydämeni toivot, kaihot ja kyyneleeni suljen, näihin armaisiin kesätähtösiin, jotka sulle, armaani, annan. Kanna näitä rinnoillasi, helli, suutele; vaan älä luotasi heitä, kun läheltäni poistut. Älä heitä, armas Aarne!… Nämä minun hoitamiani, vaalimiani ja kasvattamiani ovat. Nämä minun lempeni ennen sua saaneet ovat. Aamulla varhain niiden luo juoksin, kun vielä kastehelmet lehdillä loisti. Illoin niitä, kastelin, päivin ihailin. Ne minun iloni, onneni, kaikki olivat mulle, ennenkun sun löysin… Aarne. Vaan nyt, nyt sinä mun kukkani olet kaunein, mun loistotähteni… ja näillä sun rintasi kukitan…
Kun kukkavihko oli valmis, sovitti Aino sen hienoon silkkipaperiin, vaatetti itsensä ja lähti asemalle.
Siellä olikin jo Aarne tavaroineen, tamineineen. — Juna vihelsi tulomerkin.
Aino kiinnitti kukat Aarnen rintaan ja sanoi leikillisesti — pudotappahan nämä vaan, niin et koskaan saa minulta uusia.