— Enkä pudotakaan sinun kukkiasi! — vastasi Aarne puoleksi vakavalla äänellä.
— Tuletko sitten jouluksi kotiin? — kysyi Aino ja katsoi surunvoittoisesti Aarnea.
— Luultavasti tulen, elleivät työt näytä kovin tähdellisiltä, — vastasi Aarne ja heitti vakuuttavan katseen Ainoon.
Jäähyväisiä heitettäessä tunki kuin salaa Ainon silmänurkkaan kyynel, joka ei jäänyt Aarnelta huomaamatta.
— Onnea töillesi, onnea pyrinnöillesi, tuhatkertaista onnea! — toivotti Aino.
— Kiitos, kiitos, samaa sinulle! Hyvästi äiti, hyvästi isä, hyvästi
Aino! — huuteli Aarne vaunusillalta. — —
Juna liikkuu, vauhti kasvaa tasaisesti ja viimeisenä oleva pakaasivaunu jo ohi aseman pyörii. Musta koneen savu lyöttäytyy tuulen mukana alas, peittää vaunut ja kietoo asemasillan pahanhajuiseen katkuun. Aarne huiskuttaa siniraitaista nenäliinaansa niin nopeassa tahdissa kuin suinkin saattaa, johon asemalle jääneet taitonsa mukaan vastaavat. —
Juna kiitää Murtovaaran kuvetta ja katoaa tummaan metsään. Vielä kerran kuuluu veturin vihellys, kauvempana olevat vaarat sen moneen kertaan matkivat, kunnes viimein kokonaan väsyvät. Pyörien tasainen jyrinä vaan silloin tällöin heikosti asemalle kantaa, mutta vihdoin sekin salolle uupuu.
— Sinne painuit armas!… Milloinka mahtanet jälleen palata? — huokaa
Aino, ja kosteat silmät katsovat kauvas junan kulkemaan suuntaan.
Tuntuu niin yksinäiseltä, niin sanomattoman kaiholta, kaikki näyttää
niin tyhjältä ja kuivalta — —
Aarne seisoo vaunusillalla, — juna on jo aikaa sivuuttanut kotikylän. Nenäliina on vielä kädessä, pää on rinnalle kumartunut tuoksuvien kukkien syleilyyn… Siinä sen onkin niin hyvä olla, ei kukaan ole häiritsemässäkään.