— Hih hih hii — nauravat miehet, paras jehu nousee ylös, astuu muutaman askeleen ja pysähtyy Aarnen taakse. Ilkeästi irvistäen katsoo hän kukkiin, tönäsee hiukan Aarnea ja kohteliaasti virkkoo: — anteeksi, anteeksi! Suokaa minun päästä vesimaljan luo!
Aarne poistuu vastenmielisesti, tekee tilaa janoiselle ja istahtaa omaan penkkiinsä.
Mutta janoinen ei niin pian maljan luota lähdekään. Hän lykkää ovenpuolikkaan kiinni, avaa vesisäiliön johdon ja antaa veden runsaasti kukkien päälle valua. Sitte pestä lotistaa hän rokonarpista naamaansa tuoksuvien kukkien päällä. Ja kun on mielestään puhdas, ottaa rähjäisen, punasenkirjavan nenäliinansa taskustaan ja sillä kuivaa. Täyttää sitte juomalasin, juo sen puoliksi ja heittää lopun astiaan. Vesi siinä läikähtää yli äyräittensä, kukkasparvi on hukkumaisillaan, se ajelehtaa laidasta laitaan, painuu väliin syvempään ja taas nousee pinnalle kellumaan.
Janoinen ryntää ulos, työntää ovet perässään kiinni ja istahtaa hymyilevien toveriensa joukkoon.
— Haapamäki! Junanmuutto! Ravintola! — huutaa samassa konduktööri ja heittää tarkastelevan katseen ympäri vaunua.
Aarne hyökkää pystyyn, kerää kiireesti pienet kannettavansa, jättää ne penkin päähän ja rientää kukkiansa korjaamaan.
— Ei pidä jättää kukkia pesuastiaan — huomauttaa konduktööri, joka on pysähtynyt välihyttiin.
— Sitä paitsi ei ole soveliasta tuollainen siivo ja veden haaskaus!
Konduktööri jatkaa matkaansa toiseen päähän, niin ettei Aarne ennätä sanoa mitään puolustuksekseen.
Sanomaton kiukku valtaa hänet, nähdessään kukkiensa kohtalon. Kädet puristuvat nyrkkiin, ja katse käy uhkaavan näköiseksi. Aarne on ryntäämäisillään nyrkit sojossa vaunuun; mutta saa kuitenkin itsensä hillityksi. Hän arvaa helposti kenen käsialaa on työ, heittää kiukkuisen katseen siihen penkkiin, jossa tiesi konnan istuvan; — mutta se onkin tyhjä, toiseen vaunuun on paennut.