Tekisi mieli lähteä perässä, ja näyttää sille oikein — tuumi Aarne — mutta olkoon nyt — hampuusi!
Sitte nostaa hän kukkakimpun astiasta — se on niinkuin järvestä nostettu raato, märkä ja vetelä kuin mäskisaavi.
— Voi ihmisparka — puhelee Aarne — kuinka julma ja paha saatat olla. Eivät luonnon kauneimmatkaan saa sinun häijyä sydäntäsi lämpenemään. Oi paatunut raukka!
Aarne pyristelee ja räpyttelee kukkiaan, niinkuin räpyttelee lintu, jonka höyhenet ovat kastuneet. Ja kun on kukat entiselle paikalle rintaansa kiinnittänyt, tarkastellut mahdollisimman usealta puolelta, silitellyt ja sovitellut, ottaa hän tavaransa ja astuu asemalle.
Aarne jättää tavaransa aseman seinustalla olevalle penkille, ja pohjoisesta tulevaa junaa odotellessa, ottaa muutamia askeleita läheiseen koivikkoon.
Sieltä valitsee Aarne kuivan, auringonpaisteisen paikan, heittää kylelleen ja ottaa kukat rinnastaan. Ja kun lehtien rypyt on silitellyt, poimut oikonut, asettaa hän ne auringon kuivattavaksi.
— Siinä ihanat kukkani virutte kuin ammuttu sorsa liejussaan — puhelee Aarne. — Jos teidät tähän jättäisin, kuolisitte kuin kala kuivalla maalla, tai sattuisi joku löytämään ja ehkä vesitilkan antaisi. Mutta löytäjänne ei voisi arvata mistä olette, kenen omat olette olleet… Ei voisi arvata kuka teidät yhteen sommitteli, kuka hoiti ja kasvatti… Ja silloin, — silloin teillä suurta arvoa ei olisi!… Niin, siihenkö jättäisin! Jättäisinkö vieraan käteen, joka ei rakkautta teihin tunne! Jättäisinkö lapselle, joka loistavat teränne tielle tiputtaisi, tahi naiselle, joka rintansa teillä kukittaisi, sitte janoon ja huonoon ilmaan tukehduttaisi… tahi tulisiko karja ja vatsaansa upottaisi.
Ei, tähän en teitä jätä, itkunne armaani luo kuuluisi… ja silloin onneni mustaksi kaihoksi muuttuisi.
— Pohjoisesta tulevan junan vihellys kuuluu, ja Aarne ottaa hiljaisen juoksun alamäkeä asemalle.
* * * * *