Luvut ovat Helsingissä alkaneet, ja Aarne on niihin todellisella innolla käsiksi käynyt. Hän on syrjäkaupungilta vuokrannut asunnon, pienen, mutta sievän huoneen, jonka ainoa akkuna antaa Katajanokalle päin. Akkunan edessä olevalla pöydällä on suuri tapuli kirjoja, yksinkertaiset kirjoitusneuvot ja Ainon valokuva puitteissaan. Sen vieressä seisoo juomalasi, täynnä vihreälehtisiä ruusun oksia, joista kukat ovat nähtävästi kuolleet, tai muuten pois saksitut. Nuo ruusun oksat juomalasissa, ja tuo valokuva puitteissaan, ne ne ovat, joihin Aarne kaikista useimmin katseensa ja ajatuksensa lukujen lomissa kiinnittää. Moneen kertaan hän nostelee vedestä oksat, tarkastelee märkiä tyviä ja sitte ne jälleen lasiin sovittaa. Ja tätä tehdessään tuntee Aarne aina jonkunlaista riemua, salaista iloa ja toivoa sydämessään, ja se se on, joka kaksin verroin lisää intoa ja voimaa vaikean ja raskaan työn suorittamiseen. —
Eräänä päivänä huomaa Aarne oksien tyvipäissä kauvan odottamiaan merkkejä. Pari päivää saavat vielä olla vesilasissa; mutta sitte ottaa hän oksat ja istuttaa ne hyvään multaan pienissä ruukuissa. Kastaa sitte mullan huolellisesti ja asettaa kuhunkin juomalasin kumolleen.
Jokusen päivän perästä poistaa Aarne juomalasit istutuksiensa päältä, ja silloin on hänellä monta pientä ja sievää pikku ruusua akkunallaan.
Vaan kun kylmä ja pimeä talvi saapuu, päristävät pikkuruusut lehtensä ja paljas runko jää astiaan törröttämään.
Aarne ei siitä kuitenkaan hätäänny, eikä suremaan jää, hän tietää että luonnonlaki on sellainen, jonka alaiseksi pikkuruusujenkin on alistuttava. Hän ottaa ruukut ja asettaa ne sopivaan paikkaan talvi-untaan lepäämään.
* * * * *
Kevät on mailla. Tähdellisiltä töiltä ei Aarne joutanut jouluksikaan kotiin, vaikka niin kovin teki mieli. Sitä enemmän nyt koti-ikävä häntä ahdistaa. Se paisuu samassa määrässä kun kevään henki ilmassa kasvaa. Mutta hehkuva innostus työhön, monipuolinen harrastus siihen, ovat terveellisenä vastapainona koti-ikävälle. Aarne laskee ajan päivästä päivään, tentistä tenttiin, ja vasta kun urakka yhden vuoden töistä on täysi, on matka kotiin valmis.
Eräänä kirkkaana ja lämpöisenä kevätpäivänä, Maaliskuun loppupuolella, nostelee Aarne pikkuruusunsa talviteloiltaan, asettelee ne akkunalle ja kastelee huolellisesti.
Aarne huomaa, miten päivä päivältä noihin kuiviin varsiin elämä ja henki palajaa. Pieniä nyppyjä ilmaantuu sinne ja tänne varsiin. Ne kasvavat suuremmiksi, käyvät yhä tuoreimmiksi, ja vihdoin ovat täysin kehittyneitä lehtisilmuja.
Aarne on havainnoistaan sanomattoman onnellinen. Hän riemuitsee kuin pieni lapsi, tuntuu kuin vuosia kytenyt toivo toteutuisi, niinkuin kauvan odotettu ystävä olisi jälleen palannut.