On Ainon päivä. Aurinko paistaa lämpimästi autereiselta taivaalta. Linnut lyövät leikkiään puutarhassa, ja Aino kevyessä aamupuvussaan ihailee nuorten sinne laittamaa somaa, kukilla koristettua nimipäiväpöytää.
Kevät-aamun sulo on niin hurmaava, että se valtaa Ainon kokonansa. Vaaleansininen taivas, kevyet pilvenhattarat, lämmin ilma, joka pitkin maanpintaa väreilee ja hyppii, nuori ruoho, vasta puhjenneet lehdet ja kukat, jotka tuoksullaan ilmaa syleilevät — ne ne kaikki yhtä aikaa valtaavat Ainon sydämen. Hän tuntee suurta taivaallista riemua ja autuutta, kätensä käyvät ristiin, kohoavat korkeutta kohti, ja sydämestä lähtee nöyrä, rajatonta kiitollisuutta uhkuva ylistys Luojalle.
Hän tulee luoneeksi katseensa menneisiin aikoihin, muistelee juuri tätä
Toukokuun päivää, vertailee niitä toisiinsa ja tekee päätöksiä.
Mutta tämä päivä se verrattomasti vie voiton muista. — Se on niin ihanan ihana, niin lauha ja lempeä, se tuo sydämeen rakkaita toiveita, jaloja aatoksia, ja mieli on niin kumman keveä. — — —
Aino on viipynyt puutarhassa tavallista kauvemmin, isä on käynyt postissa ja palaa sieltä, kantaen koria kainalossaan.
— Mitä isä kantaa? — huutaa Aino ja juoksee vastaan.
— Nimipäivälahjoja, nimipäivälahjoja, lapseni! Etkö muista mikä se tämä päivä on?
— Muistan isä, muistan, mutta onko se todellakin minulle?
— Kun et usko niin katso!
Aino lukee osotteen ja huudahtaa: ja ihan minulle, minulle!… Isä!
Tämä tulee Helsingistä!