Aino juoksee kamariinsa ja kiireesti irroittaa peitteen päältä.
Mutta kun hän huomaa pienet ruusut, jotka ilman epäilystä tietää Aarnen lähettäneen, pillahtaa hän hillittömään itkuun. Kauniit kasvot painuvat kukkien päälle, ja valtoinaan oleva tukka niitä syleilemään valuu — — —
Ei itke Aino surusta, — ei kovaa onnea itke. Ei tule itku murtuneesta sydämestä, jonka pettyneet toiveet ovat särkeneet. Ei ole se katumusitkua, joka petollisesta ja rauhattomasta sydämestä lähtee. Ei! — Se on itkua suuresta onnesta, itkua rajattomasta ilosta. Se on itkua rakastavasta sydämestä, joka puhtaan, vilpittömän vastarakkauden löytänyt on, vaikka ei sitä koskaan saavuttavansa luullut.
— No Aino, mitä tuossa turhia itket! Mikä sinun on? — puhelee äiti tyttärensä vieressä.
Aino herää kuin taikavoiman lyömänä ja heittäytyy äitinsä kaulaan.
— Äiti, minua ei vaivaa mikään, ei mikään, minun on vaan niin hyvä olla. Minä olen niin ylen onnellinen — puhelee Aino ja syleilee äitiänsä.
— Katsokaa noita pikku ruusuja, katsokaa, juuri puhjenneita! Kuinka herttaisia, kuinka kauniita pikku ruusuja!
Isäkin saapuu huoneeseen ja Aino nostelee pienet ruusut pöydälle.
— Eikö ole kauniita pikku ruusuja isä! Ihan samanvärisiä kuin minun kotiruusuni! — Katsokaa tuota kaunista vaaleanpunasta!… tuossa samanvärinen!… Tuolla tummanpunanen, ja tässä aivan valkea! Samat värit kuin syksyllä Aarnelle annoin.
— Samat värit ja samat ovat kukatkin, jos oikein huomaan — muistutti isä.