Aino ei sitä iloissaan tullut ollenkaan huomanneeksi; mutta nyt asia hänelle äkkiä kuin itsestään selvisi.
— Voi sitä Aarnea, sitä hyvää Aarnea! Samathan ovat, ihan samat! Tuossa on vielä varsi, josta on vanhan kukan leikannut. Tuossa se tekee samallaisen haaran kuin siinä oksassa oli, jonka taitoin. Ja tuossa se omituinen kyhmy, jota usein silittelin.
Aino oli taas kyyneleihin sulaa.
— No, älä tuossa… iso tyttö! — virkkoi isä, sytytti sikarinsa ja lähti pellolle. — Ja kuinka paljon on Aarne vaivaa näistä nähnyt. Miksi ei heittänyt ojaan, niinkuin pojat usein tekevät — puheli Aino.
— Jos nyt tahdot pikku ruususi suuremmiksi kasvattaa, — puheli äiti — on sinun leikkaaminen kaikki kukat niistä pois.
— Voi äiti, ei mitenkään! Kun palaa Aarne, mitä silloin sanoisi.
— Hän ei sano mitään siitä. Ensimäinen kukka on aina leikattava nuoresta oksasta pois, ellet sitä tee, nääntyy, kuihtuu ja kuolee koko kasvi. Kukka tarvitsee paljon ravintoa, nuori vesa sitä ei jaksa elättää.
— Niinkö, äiti?
— Juuri niin! Jos tahdot pikku ruususi säilyttää ja sen kauniita kukkia kasvamaan saada, niin leikkaa nämä ensimäiset pois.
— Sen teen äiti! — vastasi Aino vakuuttavasti.