Vaatteetkin, jotka olivat kotikutoisesta kankaasta, maalaisräätälin ompelemat, vaihdettiin uusiin, tehtaassa kudottuihin, kaupunkilaismallisiin.
Oikein näytti niinkuin herralle, varsinkin pyhäseen aikaan. Ja kun kotipuolessa käväsivät, eivät tahtoneet vanhat ystävät lähestyä rohjeta, eikä se entinen seura suuresti poikiakaan huvittanut.
— Kolloja ovat, aina vaan kolloja ja moukkia — tuumivat pojat, — katsoivat joka minuutti kellokrapaansa, sovittelivat gummikaulustaan, joka tahtoi vähän kurkkua kuristaa ja imelästi toisille hymyilivät. —
Elämä näytti kaikin puolin sangen valoisalta, kaikki rupesi olemaan niinkuin ollakin piti. —
Yksi asianhaara sentään suuressa määrässä poikien mieltä painoi. Toisinaan se tuntui helpommalta, toisinaan taas niin vaikeuttavalta, että ihan tahtoi mielen alakuloiseksi saattaa. Joskus se näytti saavutettavalta; mutta toisinaan taas äärettömyyteen katosi.
Tämä vaikeuttava asianhaara oli kysymys tanssitaidosta, jonka vasta tulevaisuus oli pojille selvittävä ja opettava.
Maalla kyllä nähneet olivat monetkin kerrat tanssittavan, mutta se oli vaan sellaista yhtä ja samaa, moukkain renkutusta oli, eikä sitäkään tullut opituksi.
— Parempi taisi ollakin ettei niille tavoille oppinut, eihän sitä näin kaupungissa — lohduttivat pojat itseään.
— Mutta miten hiton tavalla, Kalle, tästä alkuun päästään, — alotti Heikki eräänä iltana, löi nyrkkinsä suutaripöytään niin että se surkeasti porahti.
Kalle ei osannut sanoa asiaan mitään, istui vaan ja tuumi.