— Ai… ai kuinka selkäpiitäni karmii — voivotteli Heikki yhä.
— Karmi takasin ja pure hammastasi — lohdutteli Kalle.
— Pisteleekin kuin olisi siellä tuhat naskalia puremassa.
— Mutta pojat, jos olisi meitä toinen verta enemmän ollut, selkään olisivat saaneet joka mies — innostui Jussi puhumaan.
— Annas olla, tulevatkohan ensi pyhänä arpajaisiin… silloin… silloin… legioona niskaan!
— Hieros Kalle vähän tuota selkäpiitäni! — ai-jai-jai-jai-jai — — älä niin kovaa, älä, älä — koskee päähän asti —
Verkkaan kulkivat pojat loppumatkan, mikä kiroillen kohtaloansa, mikä kostoa uhkaillen, — musertavaa kostoa, mikä taas surkeasti vammojansa valitteli.
Väsyneinä, alakuloisina ja häpeissään kuin kerityt koirat, saapuivat pojat kaupunkiin ja syrjäkatuja asuntoihinsa kulkivat.
* * * * *
Seurahuoneen suuri, hyvin valaistu sali on täynnä väkeä. Siellä on jos johonkin säätyyn ja arvoluokkaan kuuluvia ihmisiä, kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä. Salin perällä kohoaa kattoa pitelevä pyramiidi, jonka kupeilla tuhannet arpajaisvoitot makaavat. Pieniä pöytiä on ripotettu sinne tänne lattialla; niiden vieressä seisovat arpojen myyjät, kaupungin hienoimmat naiset, loistavissa, puoleksi verhoavissa puvuissaan, joiden lomista ja poimujen välistä hieno, valkea iho paistaa.