Parvekkeella soittelee pataljoonan soittokunta, jonka ihanat, hempeät ja läpikuultavat sävelet alas saliin vyöryävät, sivuhuoneetkin täyttävät ja viimein ovista ulos pullahtavat. — —
Arvat ovat melkein loppuun myöty, juhlapuhe pidetty, kun Heikki, Kalle, Ville ja Jussi, — kaikki yhdessä kuin veljekset ainakin, — arkoina ja kömpelöinä astuvat huikaisevan kirkkaaseen saliin.
Viimepyhäiset arvet ovat muistoilleen umpeen parantuneet. Eivät olleet vaarallisempia, pitempiaikaisia. Pari päivää Heikin selkää karmi ja poltti, mutta siihen se jätti. Jussin poskessa on naarmu kuivaan rupeen käynyt, ja toisille ei sanottavaa muistoa annettukaan.
Niinkuin sanottu, tulivat pojat vasta saliin.
Eivät olleet kiirettä pitäneet, sillä arpojen ostoon eivät pienet rahansa ulettuneet, ja muusta lystistä viis, kun vaan saisi tanssia.
Tanssi se oli paras numero ohjelmassa, mitäpä niistä puheista ja sen semmoisista, tuumivat pojat, ja sen mukaan sitte menonsa sovittivat. Tanssi se juuri elämälle näytti päämäärän tuovan, ja sen saavuttamiseksi olivat nuoret voimat alttiiksi pantavat. — — —
Pesseet ja harjanneet olivat pojat itsensä moneen kertaan, katselleet peiliin useamman rupeaman ja tuimasti saapasharjaa käytelleet.
Uudet gummikaulukset, etumustat ja uudet kirjavat kravatit katselevat oikein rohkeasti takkien alta salin loistoa ja hienoutta.
Saapas kiilsi ja läikkäs kuin "sinatöörin saapas", nirskui ja narskui että oikein nauratti. Kaikki oli uutta ja puhdasta, silitettyä ja harjattua.
Pojat sen kaikki itsekin huomasivat — miksikä eivät olisi huomanneet — ja juuri se se oli, joka kasvatti rohkeutta, itseluottamusta ja oman arvon moninkertaista tuntoa, mikä taas antoi varmuutta ulkonaiselle esiintymiselle. —