Pian ne pojat siellä kotiutuivatkin, kävelivät missä halutti, olivat niinkuin tahtoivat ja uskalsivatpa vielä toisiakin arvostella.
Maalaisia oli joitakuita läheltä kaupunkia, niitä pojat erityisemmin alkoivat tarkastella, mutta kun eivät niistä ketään tunteneet, eivät tienneet mistäpäin olivatkaan, jättivät sille päälle.
— Ja mitä niille täällä tekisi? — ei mitään… ulos pitäisi saada… sielläkin poliisi heti niskassa olisi — tuumi Kalle vakavana.
— Parempi että jääkin toiseen aikaan — vahvisti Heikki.
— Sitte maksamme oikein kasvujen kanssa — lisäsi Jussi.
— Kasvujen kanssa! — kasvujen kanssa! — matkivat pojat ovinurkassa. — —
Arvat ovat jo kaikki myöty, voittoja pitempimatkaisille jaettu, kun tanssi alkaa. Yleisö hajaantuu seinille, viereisiin huoneisiin virvokkeita nauttimaan ja vanhat kotiin säälivät.
Ihanat, sydäntä hivelevät valssin sävelet lennähtelevät kevyesti ja vienosti lämpimään, hajuvesiltä löyhkäävään ilmaan, joka harmaina auterina läikkyy suuressa salissa.
Toinen toistaan hienompia, yhä sirompia ja somempia paria ilmaantuu lattialle. Keveästi, melkein kuulumattomasti, kuin kevätperhoset, ne siinä tanssivat. Oikein sitä mielikseen katselee. Ei kolahda jalka, ei kuulu hurjaa poljentaa; tasaisesti, tyynesti, mutta samalla notkeasti siinä pyörivät, hameitten kahina ja kenkien sihinä vaan heikosti sävelien läpi kuuluu.
Kaikkea tuota nähdessä ja kuullessa käy poikain mieli sangen noloksi. Ei ainoatakaan kisälliä, ei ompelijaa eikä tehtaantyttöä joukossa näy — puhumattakaan piioista ja oppipojista.