Eikä se Ville vastaan pannutkaan, edellä ravintolaan meni ja toiset seurasivat jälkiä.
Kun oli ryyppy mieheen juotu, pari olutpulloa yhteisesti tyhjennetty, palasivat pojat kokolailla kurssikkaampina saliin.
Siellä oli jo uusi leikki alkanut. Iloiset, rytmikkäät polkan sävelet parvekkeelta alas kiirivät, ja lattia oli täpösen täynnä tanssivaa joukkoa. Se oli jo paljon kirjavampaa kuin äsken, pojatkin sen heti huomasivat.
Valtaavana enemmistönä olivat käsityöläiset, ompelijat ja tehtaantytöt, olipa joukossa joku hienostunut oppipoika — piikakin.
— Pojat, nyt ei kursailla!… ei vaikka pormestari joukkoon tulisi! — innostui Heikki, nähdessään täyden lattian kaiken karvaista, väkeä.
— En ainakaan minä kursaile — lausui päättävästi Ville.
— Ja saksanpolkkaa!… sitä osaa vaikka unissaan — kehäsi Heikki.
— Ja ei siinä pahemmin käy kun luotu on — vakuutti Kalle.
Pojat tunkeilivat lähemmäs, koettivat tehdä havaintoja niin paljon kuin mahdollista, ja sitte itsekin niiden perusteella toimia.
Mutta kun piti naista pyytää, valtasi sellainen omituinen, pelonsekainen tunne, joka enemmän epäsi kuin käski, joten lähtö tahtoi yhä kauvemmaksi lykkäytyä.