— On, hyvä on. Tuolla se istuukin. Heikki nostaa housujaan, kiristää suolivyötään, koettelee kaulustaan ja lähtee sitte osotettuun suuntaan…
Hän on juuri kumartamaan ruveta, mutta toinen ennättää ja vie naisen.
Heikkiä harmitti, mutta tuumi että vieköön!… on sitä tässä muitakin. Otti sitte pari askelta sivulle päin, pysähtyi, kumarsi syvään ja sanoi niinkuin Ville oli opettanut: — saisko olla?
Tyttö ei ollut kuulevinaan, katsoi kokonaan toisaalle.
— Saisko olla? — huusi Heikki kovempaa ja kumarsi vieläkin syvempään.
Tyttö ei vastannut mitään, lähti pois toisiin huoneisiin ja puheli itsekseen muutamia vieraskielisiä sanoja. Heikki ymmärsi mikä tällä kaikella oli tarkoituksena ja entistä nolompana, häpeissään kuin uitettu kissa, kääntyi hän ympäri ja aikoi sillä kertaa jättää koko lystin.
Mutta palatessaan entiselle paikalleen, huomasi hän tytön, jonka molemmilla puolilla olivat tyhjät istuimet. Se tuntui vähän niinkuin tuttavalta ja muutenkin alempaan säätyyn kuuluvalta. Heikki päätti koettaa onneansa…
Hän ryntäsi tytön eteen kuin haukka saaliiseensa, peläten ettei vaan toinen ennättäisi, kumarsi syvään ja sanoi: — saisko olla?
— Mitä sitte? — kysyi tyttö veitikkamaisena.
— Yksi kerta ympäri — täytyi Heikin vastahakoisesti selitellä.