Kalle ei ollut enää salissa, häpeissään loikki vaatetushuoneeseen, tempasi lakkinsa naulasta ja synkällä naamalla kotiin painoi. Karvaalta, häijyltä ja kiukuttavlta tuntui koko elämä, päätä viilteli ja jumoi, vatsassa muljaili niin kummasti, että oli sisältönsä kadulle heittää. Mutta Kalle kiihdytti kulkuansa, ja kun kotiin pääsi, nousi "maralle", valvoi vielä kauvan vuoteellaan ja lujasti vannoi ei toisten sellaiseen menevänsä. — —
Heikki ei yhtä pian seurahuonetta jättänyt. Alkuun päästyänsä, keikkui myötäänsä lattialla ja "hiki hatussa" piikatyttöjä tanssitteli, sattuipa toisinaan paremmankin kainaloonsa saamaan. Tanssi mitä osasi, ja mitä ei osannut, sen aikaa kärsimättömänä katseli.
Ville taas oli kaikissa mukana, tanssi "ransiisit", "valssit" ja sen semmoiset, aina joku parempi kupeella.
Kovasti teki Heikin mieli "ransiisiin", sumeilematta olisi mennytkin, vaan kun ei vastaparia saanut, oli täytymys pysyä pois. Kello 1 yöllä loppuivat kemut… Liian aikaseen. Heikki olisi tanssinut vaikka aamuun, vaikka vielä seuraavan päivän ja koko viikon perään.
— Viis minä mestarista ja koko suutarin leivästä… jos pois ajaa… ajakoon!… on sitä limppua muuallakin. Huomenna en ainakaan naskaliin tartu! — päätteli Heikki kiihkoissaan.
Portaita laskeutuessa huomasi hän lampun valossa tutut naisen kasvot, lyöttäytyi seuraan ja sitte yhdessä tummaan yöhön painuivat..
VII
RUNOILIJA-ALKU
Hän oli runoilija-alku, tuo Eero. Seitsemännellä luokkaa jo penkkiä kulutti ja eli niinkuin tavallisesti silloin eletään, kun kukkaro kotona on pieni ja laiha.
Torpan poika oli, pienen sittekin, mutta kun vanhemmat huomasivat hänet hyväpäiseksi, teräväjärkiseksi, lukutielle saattoivat ja pienet tulonsa poikansa kouluuttamiseen uhrasivat.