Eero oli perin hiljainen ja itseensäsulkeutunut luonne. Harvoin toveripiirissä leikkiä lyövän nähtiin, harvoin hänen jäykät kasvonsa nauruun menivät, mutta sitä useammin hän hymyili, yksinäänkin ollessa, juuri kuin oma kulta olisi pakeilla ollut, tai olisi kaunis kuva siihen aihetta antanut.
Jo lyseon alaluokilla ollessa kirjoitteli Eero runopätkiä; mutta ei niitä milloinkaan näyttänyt, eikä niistä kukaan mitään tiennytkään. Vasta ylemmille luokille tultuaan ja päästyään konventin äänivaltaiseksi jäseneksi, rupesi hänessä jonkinlainen julkisen toiminnan harrastus kytemään. Yhä useammin sai pieni runovihkonen tulla kätköstään, Eero kopioi siitä pätkän, milloin yhden, milloin kaksi, ja hyväntahtoisesti ne "toveri" lehden päätoimittajalle jätti.
Näin tulivat Eeron runoilija-lahjat konventin keskuudessa piankin tunnetuiksi, ja tuota pikaa työnsi hän ennen maineessa olleet nimet varjoon, ja kohotti omansa sijalle.
Eero pääsi suosituimmaksi toveri-runoilijaksi, valittiin lehden päätoimittajaksi ja sai kaikenlaisia luottamustoimia.
Pikku runoilija- ja kirjailija-alut jumaloivat Eeroa, ja kun sellaisia sattui useampia yhteen, kääntyi keskustelu aina kirjallisiin töihin. Siinä sitten utelivat, kyselivät ja ihmettelivät että mistä se Eero mahtaa niin tavattoman intressanttia aiheita keksiä ja saada.
— Ketä sinä oikein mallinasi pidät? — kysyivät pikkurunoilijat
Eerolta.
— Ketäkö, Runebergiä ja Erkkoa, niitä minä seuraan — vastasi Eero.
— Minä taas olen koettanut Kasimir Leinoa mallinani pitää — huomautti muuan.
— Ja minä Severi Nymannia — ilmoitettiin joukosta.
— Erkkoa minäkin ihailen — tuumi joku.