— Mutta kenestä suoranaisesta kirjailijasta enemmän pidät Eero — kysyttiin joukosta.
— Tietysti Ahosta, ehdottomasti Ahosta! — virkkoi Eero innostuneena.
— Ahoa minäkin! Parempaa kieltä, somempaa muotoa et suomalaisessa kirjallisuudessa tapaa — puhui eräs lyhyt kuudesluokkalainen kiivaasti.
— Jaa… mutta — alkoi muuan kahdeksannen luokan oppilas varmalla äänen painolla — minä, ja suurin osa lukevaa yleisöä, pidämme Ahon liian realistisena kirjailijana — ja sitä paitsi on hän vielä pessimisti!
Viimeistä sanaa lausuessaan korotti hän tuntuvasti ääntään.
— Samaa olen huomannut minäkin — vahvisti edellisen toveri.
— Olkoon realisti ja pessimisti, tahi mikä misti ja tisti hyvänsä, mutta Aho se on minun — riemastui kuudesluokkalainen.
— Ja minun! Silittele ja hyväile sinä maailmaa kuin pörröistä kissaa, kiillottele sitä ja muokkaa ja imelästi laula!… vaan minä sellaisista en mätää munaa maksa, enkä kuulla viitsi — puhui kiivastuneena Eero.
Ahon miehet mielihyvissään naurahtivat, ja omituinen kiilto nousi silmiin.
— Ei niitä sinulle kaupatakaan etkä niistä paljoa ymmärtäisikään jos näkemään sattuisit — puhui kahdeksasluokkalainen.