Eero näytti pahasti loukkaantuvan, ja oli juuri vastaamaisillaan, kun jo kuudesluokkalainen ennätti.
— Siinä tapauksessa ovat ne ala-arvoista tavaraa, ajatuksen tulee olla siksi selvä, että sen lukija heti huomaa ja käsittää, mitä siinä tarkoitetaan, ja mistä on puhe.
— Mitä turhia te persoonallisuuksiin menette! Ahosta on kysymys! — huomautti joukosta joku.
— En riidellä tahdo, sanon vaan, että Aho se on klassikko suomalaisten kirjailijain joukossa — lausui Eero päättävästi.
— Minä protesteeraan mielipidettäsi vastaan! —
— Protesteeraa! — viis minä siitä!
Tällaisia kohtauksia sattui usein, jolloin suuria runoilijoita ja kirjailijoita arvosteltiin. Toisinaan mentiin moninverroin seikkaperäisempään ja mieskohtaisempaan arvostelemiseen.
Sanomatonta tyydytystä näistä hetkistä tunsi Eero.
Hän oli, huomannut oman kantansa ja kokemuksensa paremmin perustelluksi, oli osannut sattuvamman sanan sanoa ja purevamman kritiikin antaa. Ja juuri tämä seikka antoi Eerolle toverien täyden tuottamuksen ja kunnioituksen, joskin toisinaan vihaakin tuotti.
Koulu-aineissaan ei Eero mitään erityiltä taitoa osottanut, olipa muutamissa melkein hulttimusmiehiä. Mutta lempi-aineensa oli hänelläkin, jossa kaikki toiset loistavasti voitti. Ja se aine oli Suomen kieli. Niillä tunneilla tunsi Eero olevansa kuin kotonaan, ne tunnit tuntuivat kaikkia helpommilta ja hupaisemmilta, silloinkin, kun vaikeatajuista lauseoppia jankattiin. Kun aineita annettiin, oli se melkein riemunhetki Eerolle. Ennenkuin luokalta astuttiin, olivat ajatuksensa jo ristiin rastiin, alusta loppuun aineen alaa lennelleet, ja kulettavan tien valmiiksi viitoittaneet. Toisinaan kirjoitti Eero aineensa runopukuun, vaikkakin silloin tavallisesti sai vihkonsa laitaan ala-arvoisen numeron.