Mutta rakkain kaikista oli se hetki, jolloin sai istua pienen pöytänsä ääreen, ottaa kultaa kalliimman runovihkonsa kätköstään, kirjoitella sinne ja sen lehtiä tarkastella. Niillä lehdillähän olivat Eeron omat ajatukset, omat kyhäykset, joita joutohetkinä ja yökausina oli sinne kirjoitellut. Se oli omaisuus, jota kaikilla ei ollut, ja sitä omaisuutta Eero hoitikin kuin silmäteräänsä.
Kun oli runovihkosensa lehtiä selaillut, lukenut vanhempia ja uudempia runoja sieltä, otti hän kynän käteensä, kirjoitti värsyn, kirjoitti toisen, kolmannen, ja mitä kauvemmin kirjoitti, sitä enemmän tunsi sielunsa ja ruumiinsa lämpiävän. Kun sai kultansa kuvan sydämeensä, oman mielitiettynsä kotipitäjältä, silloin se runosuoni vasta oikein pulppuamaan pääsi. Hänelle, armaalle ystävälleen Eero kauniimmat laulunsa lauloi, hänelle kaipaavan sydämen pyhimmät tunteensa haastoi.
Vasta myöhään, jolloin kaikkialla oli pimeätä ja mustaa, hän lämminneenä, vähintäkään väsymystä tuntematta, nousi pöytänsä äärestä ja laski rakkaan aarteensa säilöön. Kukaan ei sitä vihkosta nähdä saanut; Eero ei sitä tovereilleenkaan näyttänyt, vaikka joskus olisi mieli tehnytkin.
Sillä oli omituinen tenhovoima Eeroon. Usein, kun harmissaan ja itseensä suuttuneena tunnilta palasi, oliko siihen syynä väärät vastauksensa tai muut kiusat, unohti hän ne heti, kun kallisarvoisen kokoelmansa muisti. Sen hän sitte piilostaan otti, selaili lehtiä, toivoi jälleen ja taas lämpeni. Sellaisessa mielentilassa se runokin taas syntyi ja jokainen lisä, pienempikin, kohotti suuressa määrässä aarteensa arvoa. Ja kun vihkonsa kiinni painoi, tunsi Eero aina salaista toivoa, ääretöntä itserakkautta ja kunnianhimoa. Hän ajatteli, ja uskalsi jo päättääkin, että kerran sen koko maailmalle avaa, äkkipäätä, siten enemmän yleisöä hämmästyttäen. Se päätös kasvoi, varmistui ja lujittui Eerossa samassa suhteessa, kun uusien runojen luku eneni.
— Mutta voisinhan edes pari runoa, vain pari, lähettää johonkin kaunokirjalliseen lehteen, tai sentapaiseen — tuumi Eero itsekseen. Siten ehkä saisin esikoiselleni paremman menekin ja suosion, helpommin kustantajan j.n.e. kun nimeni tulisi ensin vähän tunnetuksi.
Ja onhan toveritkin minua usein siihen kehoittaneet…
Näin Eero ajatteli ja tuumi että mihin lehteen sitä lähettäisi. Tietysti vähän arvokkaampaan, enemmän levinneesen. Turhaa haaskausta olisi mitättömään pikkulehteen lähettää.
Tällaisten näkökohtien nojalla valitsi Eero lehden, otti vihkonsa säilöstään, valitsi sieltä pari runoa ja ne siististi paperiliuskoille kopioi. Kirjoitti lyhyen pyynnön toimitukselle, sukellutti sen runojen kera kuoreen ja kirjoitti päälle: "Nykyajan Toimitus", Helsinki.
Kun kirje putosi postilaatikkoon, tuntui siltä, kuin tärkeä, jo kauvan salassa pidetty asia nyt juuri olisi suurelle maailmalle julistettu.
Arvokkaan näköisenä, tavallista enemmän hymyilevänä, asteli Eero sinä päivänä kouluun. Toverit oikein ihmettelivät hänen lystillisyyttään. jota tuskin milloinkaan olivat Eerossa huomanneet.