— Eero on saanut kirjeen kullaltaan, ja mitä lienee muuta saanut — puhelivat pojat pilkallisesti.
Mutta mitä se Eeroa liikutti, ei yhtään mitään, tiesihän itse asian oikean laidan, vaikka ei siitä sanallakaan hiiskunut.
Eero vaan toivoi, että se suuri huomio, arvo ja kunnia mikä kirjailijalle tulee, kun uusi teos maailmalle lentää, edes kajastuksena, pienemmässäkin määrässä hänelle lankeisi.
Sellaista kaukaista, hämärää, mutta kyllin selvää esimakua oli Eero jo itsessään tuntevinaan, vaikka kukaan ei aavistanutkaan hänen äskeistä lähetystään.
Mutta sitte — ajatteli Eero — sitte kun ensimäinen numero saapuu, silloin saavat kaikki nähdä. Kotipitäjälläkin sen huomaavat, ja Irjalle minä sen numeron hankin vaikka mistä. Kuinka hauskaa!… lukevat runon, toisenkin ja ihmetellen huudahtavat: — mitä!… Eero Aro!… runoilee kuin mies!…ja Nykyaikaan! Kuka olisi luullut!… ja Nykyaikaan! —
Hyvä että panin täyden nimeni, ei tule mitään väärinkäsitystä. —
Eero odotteli jännityksellä ensi numeron ilmaantumista, ja kun ei itselle tullut, kävi hän kaupungin lukutuvassa jotenkin taajaan sitä vaanimassa.
— Mitä sinä niin usein täällä hyppäät?… joka ilta… ethän ennenkään — kyseli Eeron luokkatoveri Heikki, kotipitäjän poikia ja muuten hänen parhaita ystäviänsä.
— Mitä sinä täällä teet? — kysäsi Eero vastavuoroon.
— Kai sen tiedät… mutta sinä et ole täällä juuri milloinkaan käynyt. —