Eero ei puhunut mitään, hymyili vaan ja silmäili vanhaa Nykyaikaa. Lukemisesta ei tullut mitään, ajatukset olivat siksi levottomat ja kiihottuneet, että oli ihan mahdoton niitä asioihin kannustaa. Eikä se Eerokaan sitä niin tahtonut, antoihan vaan silmien yli sanojen lentää, sivulta sivulle hyppiä ja siitä taas samalla tapaa takasin palata.
Yhä kiihtyneemmäksi, yhä malttamattomammaksi kävi Eero, odottaessaan Nykyajan ilmestymistä. Joka ilta kävi hän lukutuvassa, selaili ja silmäili moneen kertaan pitkällä pöydällä makaavat lehdet, Hän oli jo tavalliseen tuttavuuteen päässyt lukutuvassa käyvän yleisön kanssa, mikä tiedon janoisena joukkiona siellä säännöllisesti kulki. Kaikki oli tuttua, perin tuttua, harvoin sinne vieras kulkunsa ohjasi. — —
— Kauvanpa se Nykyaika viipyykin — sanoi Eero lukutuvan hoitajalle eräänä iltana.
— Huomenna se on täällä, eilen ilmestyi — vastasi hoitaja, ja yhä ahnaammin jatkoi lukuaan.
— Vai niin, vai niin — tuumi Eero ja lähti hyvillä mielin kotiinsa painamaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui Eero vasta myöhään lukutupaan, ennen ei päässyt; vaikka mieli teki että varpaita kutitti.
— Ennätänpä tästä vieläkin — tuumi Eero, ollessaan matkalla sinne.
Mutta mitä lähemmäksi saapui, sitä hurjemmin kiihtyi vauhti, ja kun lähimpään kulmaan pääsi, otti täyden juoksun.
Eerosta oli niin sanomattoman hauskaa ajatella, että mitä ne ihmiset puhuvat, kun runonsa näkevät. Mahtaa se kirjastonhoitajakin jo oven suulle kunnioittavan ja ihailevan katseen heittää, ja ne toiset, — jotka myös tuntevat — kunnioittaen pienempiäkin liikkeitäni seuraavat.