Eeron valtasi sanomaton pettymyksen tunne, yhdellä iskulla olivat äskeiset ihanat ja suloiset toiveet kumoon kukistettu, kasvanut itserakkaus kärsi kovan haaksirikon ja mieli tuli sanomattoman katkeraksi.
Eero melkein häpesi itseään, häpesi liiallista rohkeuttaan ja ylpeyttään, mutta kaikkein enemmän hävetti se, että oli Heikille siitä puhunut. Se sen saattaa puhua tovereille, toverit kylällä ja silloin sen tietävät kaikki.
— Mutta — ajatteli Eero hiukan levollisempana — saattavatpa ne vielä ensi numeroon tulla, jätetään sitä usein tilanpuutteen tähden seuraavaan numeroon.
Tavallista happamemmalla tuulella poistui Eero sinä iltana lukutuvasta.
* * * * *
Sattui taas eräänä päivänä tiukka arvostelu nuoremmista kirjailijoista ja runoilijoista. Eero oli kaiken aikaa ollut hyvällä puhetuulella. Sanansa olivat purevia ja sattuvia kuin millä ammattiarvostelijalla tahansa: Siinä ylistettiin, haukuttiin, haukuttiin ja ylistettiin, tieteellisiä sivistyssanoja, vanhoja kuluneita fraaseja viskeltiin toinen toistaan purevampia ja sattuvampia.
Heikki oli samassa joukossa, oli saanut hiukan nenälleen ja päätti antaa samalla mitalla takasin.
— Eero kuuleppas! Oletko nähnyt runojasi Nykyajassa? — huutaa hän vahvalla bassoäänellään.
Mutta Eero on valmiiksi ladattu, ei tarvitse muuta kuin päästää:
— Tilanpuutteessa jäivät seuraavaan numeroon.