— En tiedä mikä lie tauti, mutta kuolee se vaan.
— Vai kuolee… ikävä asia… sanomattoman ikävä… niin hyvin toimitettu lehti kun se oli… vai kuolee, valitettava asia, hyvin valitettava — puhelee Eero tavattomalla surumielisyydellä.
— Erittäin valitettava — sanoo hoitaja, muljauttaa taas omituisesti silmiään ja syventyy lukemiseensa. —
Eerosta tuntui nyt kuin raskas kivi olisi sydämen päältä pois vieritetty, ja tavallista iloisemmalla ja kevyemmällä mielellä jätti hän sillä kertaa lukutuvan, eikä sinne pitkiin aikoihin palannutkaan.
Mutta seuraavaa numeroa ei sen perästä tullut, ja se se oli Eeron pelastus.
VIII
VANHA MÄNTY
Mitenkä siihen lienee jäänyt tuo satavuotias mänty, sitä en tiedä, mutta siinä hakamaassa se yksinänsä kasvaa.
Yksinänsä siinä ystävättä seisoo, kumppalitta myrskyt kestää, kumppalitta pohjan viimat kärsii, idän ilmat voittaa… ja kumppalitta etelän hellät syleilyt nauttii. —
Kaadetut ovat ystävät, joille myrskyn pauhatessa käsiä ojennettiin, kaadettu kumppalit, joiden kanssa kilvan kasvettiin kevätpäivän paistaessa.