Kilvan siinä silloin lauloivat, soittelivat tuulessa kilvan, kilvan käkiä kukuttelivat, hyväilivät päivää kilvan… ja kun ilta tuli… hymisten onnestaan kuiskivat.
Sylityksin, käsi käissä siinä juuret ravintoa imi, samoja kiviä halaili, suuteli samaa maata.
Se oli lemmen aikaa se, suloista nuoruuden aikaa! —
Mutta vainolainen tuli, maahan ystävät kaatoi.
Yksinään siihen jälelle jätettiin, kaihoellen kasvamaan. Kumppalina oli ilman tuuli, auringon lämpö lämmittäjänä, ystävänä taivaan lintu, nuori ruoho lemmikkinä. Mutta korkeaksi siinä sittekin nousi, lakkapää petäjäksi kasvoi.
Nousi siihen sivulle nuori metsä, vaan kaskeksi senkin kaatoivat, tuhaksi polttivat. Nuoleskeli tuli vanhuksen tyveä, syviä ryppyjä siihen poltti, veren suonissa kiehutti; — mutta sen se kärsi, uhmaellen palomaalla sittekin kasvoi.
Tuhkaan kylvettiin siemen, kellervä, lainehtiva ruis leikattiin, — vielä kerran kylvettiin ja leikattiin — sitte laidunmaaksi jätettiin.
* * * * *
Kunnioitettuna ja ihailtuna se vanha mänty siinä hakamaassa seisoo, laajoja oksiaan levittelee ja niitä tuulessa heiluttaa.
Vanhoilta ajoilta siinä seisoo, lienee uhrejakin kantanut, kansan loitsuja kuunnellut. Uhrata tekisi sinulle mieli, niin pyhältä, niin kunnioitettavalta ja suurelta näytät. Kun käki latvassasi kukahtaa, kainommalta se silloin kuuluu. Peipon virsi oksaltasi on valittava, niin soinnuton ja pitkä.