Ja kun sua katselen, milloin mailtaan hiipii kuu, oksillas se kauvan viipyy, joka neulasen neniä käy. Arasti se oksalta oksalle luisuu ja verkkaan sinusta poistuu.
Aina silloin käyt sinä niin kumman kummaksi, hahmosi on aavemainen ja jylhä.
Uhritulia tahtoisin silloin vierelläsi nähdä, rummun pärinän ja mustat haamut. Silloin kuulisin kantelon kaiun ja laulut tutulta tuntuisi…
Sinne joukkoon tahtoisin sitte minäkin, kanneltani soittelisin, lauluni laulaisin ja pienen uhrini uhraisin…
Siellä silloin tietäjän äänen kuulisin, näkisin miehet miehekkäät, naiset naiselliset näkisin… oikean suomalaisen näkisin!
Vaan eihän niitä siellä juurellasi ole!…
Päivin kun luoksesi kuljen, olet yhtä lempeä. Yhtä tuttu on silloin laulusi, ja yhtä vienot kuiskeesi ovat… Yksiksesi seisot, itseksesi entisiä aikoja haastat… Öilläkö sinä vaan menneisyyden pakinoille luoksesi kutsut? — —
Sinä olet niin suuri, niin vankka ja luja, sinä vanha mänty.
Satoja vuosia siinä seisonut olet; — mutta kerran sinutkin kaatavat.
Vainolainen tulee, aseensa runkoosi iskee ja rymisten sinut maahan kaataa. Nuo mahtavat oksat parkuen katkeilevat ja sydänveresi kuivihin vuotaa…