Silloin et sinä enää tuulen kanssa laulele, et kuiskeitasi minulle kuiski, et käkeä latvassasi kukuttele, etkä kuuta oksillasi kanna. — —
Pois sinut siitä kulettavat, maailman markkinoille lähettävät ja suuret rahat taskuunsa pistävät.
Ryppyisen kantosi sijalleen jättävät, senkin tervoiksi tekevät, elleivät lahoomaan laske. Sammal silloin siihen päälle kerrostuu, jäkälä asuntonsa ottaa, vesi vihdoin valuttaa ja lahopuuksi laittaa. Sieniä kasvaa mätään kantoon, toukka syö mitä syötävää on, ja aika lopun mullaksi muuttaa…
Sitten ei sinua enää ole… jälkeäkään ei maan päällä huomaa… Heinä siinä sijallasi helpeitään helistää… tahi nuori viidakko lauluansa laulaa. — —
Mutta siellä syvässä maassa vielä silloinkin juuresi kiertelevät…
Ei huomaa kulkija, että ne ovat vielä vankat ja vahvat, että ne kovettuneina ja kuivina siellä samoja kiviä kiertävät, halaavat samaa maata. Rauhassa saavat levätä. Ei uletu sinne raatajan kuokka, eikä sahrain kärki… siellä ei niitä aika muuta, eikä ilma lahottamaan pääse…
* * * * *
Kerran se minunkin latvani kaatuu, kerran, mullaksi muutun; kerran heinä päälläni heiluu ja mato kalloani kalvaa…
Niin… kerran… kerran…
Mutta "juureni" sittekin elää, se ei kuole eikä lahoo…