Tuotiin siinä viikon varrella vielä muutamia kopallisia sieniä, jotka samalla tapaa asetettiin saunaan kuivamaan.
Mutta lauantaina, jolloin hiestynyt ruumis olisi saunaa tarvinnut, täytyi isännän se nautinto väeltään kerrassaan kieltää. Rauhoittavana tuumi hän niille, jotka pahemmin nurisivat:
— Onhan se nyt kesäinen aika ja järvi lähellä, niin että painuu sinne pesemään.
— Ei heikkarisoikoon, kylmään veteen — valittaa Jussi.
— Kylmääkö, kesäsydännä… jo sinä joutavia turajat — mörähtää isäntä jöleästi.
Napinaa ja nurinaa kuuluu pitkin iltaa. Kukin koettaa sitä omalla tavallaan ilmi tuoda, joten talon ovet sinä iltana painuvat tavallista lujempaan kiinni ja muljottavia, vihasia katseita tapaa siellä ja täällä. Ne, jotka eivät saa asiaa sisälle, toimittelevat askaretyöt hitaasti ja huonosti. Ilkeimmät kujeet keksii Jussi, joita toistenkin täytyy väkisin nauraa.
Mutta kun illallinen on syöty, tarjotaan väelle kuppi teetä, vehnäskorpun kanssa, mikä varsin hyvin riittääkin mielet tyynnyttämään.
Pyhäaamuna, kun Salmela saunassa käväsee, tekee hän surullisia havaintoja. Hän huomaa, miten sienet yhäkin ovat tuoreita, vaikka jo melkein viikon ovat saunassa olleet. Ja voi sitä näkyä, sitä näkyä; sitä liikettä ja matelemista, minkä Salmela huomaa, tarkastellessaan muuatta sientä.
— Hyi helvetti! — kirkasee hän ja viskaa sienen palavaan pesään. Salmela ottaa toisen, kolmannen, ja katsoo mitä hyvänsä, aina sama ilettävä näky. Lattiallakin huomaa hän joukottain samoja vieraita ja lauteilla niitä maleksii yltänään… Ptyi kumminkin!… Siinä ne nyt ovat rahat ja vaivat ja aika. Hitto heidät vieköön!
Kiireesti rapsii Salmela langat seinistä, pudottelee sienet suureen koriin, ja käy ne takapihalle tyhjentämässä. Sitte noutaa hän navetasta talikon, peittää sienet parhaan taitonsa mukaan ja muina miehinä marssii peltojansa katselemaan.