Lautamies, joka jo sieniasiaan oli ennättänyt innostua, kävi kohta suoraan siihen ja maltillisesti virkkoi:
— Meidän kansamme ei ole siihen tottunut. Se tarvitsee vielä monia nälkävuosia ja pitkän opetuksen, ennenkuin se lakkaa jumalanviljaa metsiin tallaamasta. Sinne ne saavat mädäntyä lukemattomat marjat ja ravitsevat sienet. Mutta eikö se nälkä joskus opettane niitäkin ravinnoksi käyttämään.
— Kyllä se routa porsaan kotiin ajaa — tuumii Salmela — ja sanoo samalla, että ainakin minä koettaisin, kun vaan taitaisin. Tässä juuri hiljattain luin sanomalehdestä, miten esim. sienistä voisi monellaisia ruokia valmistaa… Mutta konstinsa heissäkin on. Joo joo.
— Eikä siinä suuria kuulu olevan. Opettaja tässä tuonaan sanoi, kun puhe siihen asiaan sattui, että on parasta pistää suolaan. Siitä niitä sitte saat nostella pitkän talven kuin lihaa konsanaan, ja jos herkutella tahdot, pistät pataan ja keität, tahi pannussa paistat — selitteli lautamies.
— Vai sanoi se opettaja niin… Taitaa tuo itsekin sieniä syödä.
— Jokikinen päivä sanoi syövänsä. Kehui maistuvan paremmalta kuin linnunliha.
— Suolaanko se ne panee?
— Suolaan, ja sanoi joitakuita lajia kuivaavankin. Nyt sai Salmela vettä myllyynsä ja silmää rävähtämättä hän kysyy:
— Missä tuo niitä kuivailee?
— Kyökinkatossa kuuluu kuivaavan.