Mutta Salmela ei saa päähänsä, miksi eivät hänen sienensä syötäväksi kelpaisi. Hän toivoo, että ainakin jotain niistä maksettaisiin ja sentähden sanoo oppaalleen:
— No mitä nuo maksaisivat?
Opas puhuu taas pitkän rupeaman kauppiaitten kanssa, kääntyy sitte entistä toivottomampana Salmelan puoleen ja sanoo:
— Eivät ne maksa mitään. Jättää kyllä saatte koetteeksi, jos ostaja sattuisi.
Suomalainen mahtisana kajahtaa Salmelan suusta kaikessa karkeudessaan voimakkaammin kuin tuskin koskaan ennen venäläisessä basaarissa. Hän polkee jalkaansa kiviseen maahan ja syytää suustaan mitä somempaa ja sopivampaa muistamaan sattuu. Siinä saivat kuulla kunniansa asiaan kuuluvat ja kuulumattomat. Olisi siinä kotipitäjän lautamies, opettaja tahi joku muu, tietäisi kerrankin saaneensa.
Salmelasta tuntuu siltä, niinkuin koko maailma häntä nyt kiusaisi ja virnistelisi. Heikkarisoikoon! Tulimmainen!… huudahtaa hän, ja mieli tekisi pyyhkäistä silmien edestä kaikki, tehdä sileätä ja tasaista, ja ja… Mutta onneksi Salmela huomaa, että hän onkin kaukana kodistansa, kaukana tutuilta kyläkujilta, kaukana kotiraittilta, jossa nuorempana usein voimiakin koeteltiin. Tieto, että hän on keskellä Pietaria, tuo muistoon sarjan ennenkuulemiaan juttuja, joita jo siellä kotona oli pelolla ajatellut.
Salmela tyyntyy sisäisen voiman pakottamana ja sanoo oppaalle:
— Viedään sienet muualle.
— Taitaa olla turha yritys — vastaa tämä.
Vaan oppaan jarruttaminen ei auta; laatikko otetaan ja kannetaan toisiin samankaltaisiin osastoihin — mutta yhtä huonolla onnella.