Vaan kauaa eivät tanssijat hyppiä saaneet, ennenkuin rovasti seuralaisineen saapui vuorelle.
Yleinen hämmästys valtasi kaikkien mielet. Tanssi taukosi kuin itsestään. Jokainen koetti parhaansa mukaan etsiä piiloista paikkaa itselleen.
Rovastin ja hänen seuralaistensa katseet tuntuivat niinkuin olisivat ne sydänmaalaisia polttaneet.
— Älkää peljätkö, älkää väistykö rakkaat ystäväni — alotti rovasti lempeällä mutta samalla voimakkaalla äänellä. — Tulkaa lähemmä, kokoontukaa tulenne ympäri ja ottakaa meidät ystävinä joukkoonne.
Sydänmaalaiset alkoivat alakuloisen ja aran näköisinä lähestyä loimuavaa kokkoa, jonka yhdelle sivulle kirkolta saapuneet vieraat olivat asettuneet.
Rovasti astui lähemmäksi väkeä ja alotti puheensa:
— Kaunis on Sydänmaan luonto näin kesäisenä yönä, kauniit nuo järvet, metsät, pellot, tuolla laaksossa allamme. Kaunis on koko tämä armas Suomi, ihana oma synnyinmaa, jonka Jumala meille antanut on. Emmekö siis kiittäisi, emmekö ylistäisi Luojaa, emmekö kiitosvirttä hänelle laulaisi ja emmekö tulia hänen kunniaksensa, hänen ijäisen valonsa osotteeksi vuorillemme sytyttelisi.
Sydänmaan nuoret ja vanhat! Juhannustulenne tuossa loimuaa heitellen liekkejään korkeata taivasta kohti ja te itse olette saapuneet kesäyön ihanuutta, suuren juhlan muistoa sen lämmittävän valon ääreen viettämään. Viettäkää juhlaanne, sytytelkää tulianne ja lyökää kuivia puita ett'ei liekki lakkaisi, valo vuoreltanne sammuisi. Sytytelkää, sytytelkää ettei pimeys valoa voittaisi.
Pimeys on meidän pahin vihollisemme, se meidän sielujamme väijyy, pettää, houkuttelee ja turmioon saattaa. Hengenpimeys on kuolettavaa, niinkuin on pimeys suuressa luomakunnassakin. Pitkien pimeiden tultua lakastuu luonto, pimeyden henget yhä rohkeimmiksi käyvät ja maailmaan tuskaa ja mustaa murhetta saattavat.
Valoahan on meillä nyt enemmän kuin milloinkaan. Ei uskalla pimeys öilläkään saloillemme saapua. Valon suuri pyörä ei mailtamme kauaksi kaikkoa. Rantoja yöllä kiertää ja sieltä ihanan heijastuksensa Pohjolan maille lähettää. Mutta — sitä kestää vaan niin vähän aikaa, sitte tulee pimeys ja kietoo meidätkin mustaan verhoonsa… Mitä silloin meiltä itseltämme vaaditaan? — Niin, meiltä vaaditaan silloin sitä valoa joka ei ole riippuvainen luonnon valosta, meidän on sitä pimeyttä vastustaaksemme hankittava hengen valoa ja valistusta.