Olemme vaan tuominneet sinua, ja sinun pimeitä töitäsi halveksineet; olemme välttäneet sinun seuraasi ja ankarasti lakia sinulle saarnailleet. — Se ei sinulle valoa anna, ei valistusta tykösi kanna; se ei sinun henkeäsi virkistä eikä sieluasi Jumalan perään huuda… Sinä veli ja sisko! Olemmehan mekin vain huonoja ja heikkoja ihmisiä, mutta on Jumala kuitenkin antanut meille niin paljon hengenvaloa että siitä sinullekin voimme jakoa tehdä. Suokoon Jumala, että ne murut, joita jaella voimme, kasvaisivat, karttuisivat ja monenkertaisen hedelmän kantaisivat.
Ystävänä siis teidän luoksenne sydänmaalaiset saavumme, ystävän käden teille tarjoamme ja veljellistä kanssakäymistä lupaamme. —
Rovastin puhetta seurasi pitkä hiljaisuus, jota ainoastaan tulen hiljainen sohina ja kaukaa järveltä kuuluva yölinnun laulu miellyttävästi hämmensivät.
Sydänmaalaisten sydämistä oli rovastin kauniisti puhuessa viimeinenkin pelko paennut. Yhä lähemmä kokkoa olivat he puheen aikana hiipineet ja koettivat mieliinsä painaa joka sanan minkä puhuja puhui. Tuntui oikein niinkuin kesäyön autereinen taivas olisi korkeammaksi kohonnut, ja entistänsä valoisammaksi muuttunut. Monen sydän oli niin liikutettu, että kyyneleet silmiä kostuttivat.
Pappilan nuori maisteri lopetti tuon ihanan hiljaisuuden, viskaamalla tuleen täyden sylen kuivia risuja, joita kyläläiset olivat kalliolle kantaneet. Kun liekit räiskien ja säkeniä korkealle heitellen, ilmaa nuoleskelivat, alotti opettaja virren, johon kyläläiset taitonsa mukaan osaa ottivat:
"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen,
Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.
Aurinko maamme puoleen, lähestyy lähemmin,
Virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks.
Taas linnut laulujansa, visertää kauniisti,
Myös eikö Herran kansa, Luojaansa kiittäisi.
Siis, sielun Herraa kiitä, nyt riemulauluilla,
Hän iloittaa ja täyttää, meit' armons' lahjoilla."
Kauniisti kaikui virsi kesäyön hiljaisuudessa. Tulen hulmuilevat liekit ja yölinnun yksinäinen ääni säestelivät sopusointuisasti kansanjoukon laulua, joka niinkuin temppelin kuorilta kajahti alas kaukaisiin saloihin.
Kun virsi oli laulettu, astui maisteri kivelle ja puhui nuoruuden koko innolla ja lämmöllä, mutta samalla niin suurella vakaumuksella, että sanojen täytyi väkisinkin kuulijoihin painua.
Maisteri puhui isänmaanrakkaudesta, isänmaan onnesta, puhui valistuksesta ja sivistyksestä, joita ennen kaikkia isänmaa pojiltaan ja tyttäriltään kaipaa, ja jotka juuri ovat sen voima, sen tuki ja turva, ja lujin perusmuuri, joita ei mikään horjuta eikä kaataa mahda.