Tyhjää on kaikki, hiljaisuuteen sammuu salo, kun ääneni kaiku vuorilta palaa…
Mutta sittekin minä sinua huudan ja huhuan. Korkeille kiville, epätasaisien vaarojen rinteille minä nousen ja käsieni torvesta huudan. Maiju… Maiju-uu — vastaa vaara ja sitte minä kuulen vielä sekavaa kaikua, laakson mölinää, kunnes viimein tyyni hiljaisuus ympärilleni palaa…
Et siis kuule… et tahdo tänne salojeni helmaan tulla… et minusta välitä, etkä alakuloisia laulujani kuulla viitsi… et kukistani huoli… et salojani nähdä tahdo, etkä kaukaisia vaarojani katsella.
Voi… tyhmä olet…
Tulisit… tulisit Maiju…
Täällä saisit sinä pääsi metsäkukilla puettaa, saisit suuren saloni morsiamena kulkea kuni haltiatar suuri ja metsien riistaa paimentaa. Linnut sinulle täällä onnea laulaisi, metsä laulaisi, tuuli kasvojasi suutelisi ja koko tuoksuva kevät sinut syliinsä sulkisi.
Etkö Maiju saloni pyhää rauhaa rakasta, sen hiljaista yksinäisyyttä lemmi ja toisinaan pauhaava mylvinää ihaile?
Maiju… Maiju… joudu, riennä! Kevät on jo saloilleni saapunut, vuokko tekee terää ja laululintujen suuret parvet metsiköissä helistää. Joudu, joudu! Käteni minä sinun käteesi ojennan, sinulle onnea ja autuutta laulan ja sydämeni sinun sydämeesi vuodatan.
Silloin me yhdessä näitä suuria saloja kulkisimme, yhdessä taivaan korkeutta katselisimme ja Luojan hyvyyttä kiittäisimme.
Tuonne koivikon helmaan, tyynen metsäjärven rannalle minä sinut mökilleni saatteleisin. Siellä me sitte yhdessä eläisimme, yhdessä metsäjärvien tyyniä pintoja ruuhellamme piirtelisimme ja ijäisestä onnestamme loppumattomat laulut laulaisimme…