Kiireesti haukkasi Jaakko sinä iltana ateriansa mestarin kyökissä; nopeasti pyhävaatteisiinsa pukeutui ja sitte onnenetsintään kaupungin kaduille lähti. Raastuvankadulla se tavallisesti kohtaaminen tapahtui. Sinne Jaakko nytkin askeleensa ohjasi ja moneen kertaan kadun mittaili, ennenkuin armaan Lyylinsä tapasi.
Jo kaukaa se Jaakko "toisensa" tunsi. Tunsi vaaleasta, siniraitaisesta huivista, joka sievästi yli pään oli poimutettu; tunsi vartalosta joka oli sulava ja suora, ja noin tavallisen mittainen, mutta ennen kaikkia tunsi Jaakko Lyylinsä käymisen ja koko vaateparren.
Omituinen, sydänalaa vihlaseva tunne kävi läpi Jaakon tukevan ruumiin, nähdessään kaukaa kadunkulmauksesta Lyylinsä kohti käyvän. Hän koetti miten parhaiten taisi itseänsä rohkaista ja mielensä kevyeksi ja iloiseksi tehdä. Se alku se tavallisesti olikin vaikeaa, ja juuri siitä paljon riippui koko illan meno ja tapaamisen hauskuus. Jos sattui mukavan ja mieltäkiinnittävän keskustelun löytämään, kävi kaikki kuin itsestään, eikä siitä ainaisesta puheen puutteesta ollut vähintäkään pelkoa. Mutta anna että sellaista ei saanut keksityksi, silloin tuntui jokainen askel pitkältä ja kuivalta, tuntui kuin kahle olisi suun päälle painettu. Jaakko se nimittäin oli sellainen mies, että hän ei voinut puhetta tyhjästä tehdä, vaan tarvitsi siihen varman aiheen, oikein tuollaisen todellisen, jotta siitä sitte vakavasti saattoi pitkät rupeamat keskustella.
Jo tuumi Jaakko sopivaa puheenaihetta; muistutteli mitä uutta olisi parin päivän ajalla tietoonsa tullut. Ei sattunut mitään muuta muistamaan kuin lauvantai-iltasen huviretken. Siitä se oli siis keskustelu alettava.
Ilmanlaadun mainittuaan kysäsi Jaakko heti toiseksi:
— Lähdetkö Lyyli lauvantaina Tampereelle?
— Kunpa olisi kaunis ilma.
— No mikä sen rumentaisi!
— Sinä siis uskot vahvasti että ilma koko viikon pysyy tällaisena tyynenä ja kirkkaana.
— Uskon… ja jos kuitenkin satamaan sattuisi, pannaan katto päälle.