Mutta kotona rupesi Jaakko tuumimaan mitä se klaveeraaminen oikeastaan on. Ja kun hän ei siitä itse selville päässyt, kysäsi hän niinkuin ohimennen, muinamiehinä Jussilta:
— Sanopa sinä, joka aina kehut kaikki tietäväsi, mitä on klaveeraaminen.
— Hitto sun klaveerisi tietäköön!… Vaan kun kerran tietoa pyydät, niin sanon sen sinulle. Klaveeri on… klaveeri on… perkuus kun en muista… Niin… klaveeri on sama kuin nuottiavain… jos nimittäin olet sellaisesta puhuttavan kuullut.
— Vai on se sellainen — tuumi Jaakko. Mutta itse oli hän melkein varma, että sitä se klaveeraaminen suinkaan ei ole.
Eihän sitä nuottiavaimia sormukseen… mitä hullua… eihän toki — päätteli Jaakko.
Yön aikana, sängyssä pitkällään ollessa muistutteli Jaakko, olisiko sittekin mitään tärkeää jäänyt sormuksesta pois… Ei tullut mieleen… Hiljaa hiipi hän kaapilleen, avasi oven ja otti pienen silkkipaperimytyn käteensä ja sitte sen kanssa oikasi uudelleen sänkyyn. Siellä otti Jaakko tuon "sileän ja kiiltävän ja pyöreän" ulos kääreistään ja katseli sitä joka puolelta. Tätä tehdessään muistui mieleen äidin sormus, jonka kotona, äidin kerran saunassa ollessa, oli kaapin päältä tavannut. Siinä sormuksessa oli sisäpuolella nimi "Jaakko", ja sen perässä muutamia numeroita. Nyt vasta, ihan kuin sattumalta, kävi Jaakolle selväksi, että isävainaja se juuri olikin, joka sillä sormuksella oli äidin kihlannut. "Jaakko", se oli isän nimi ja nuo numerot tietysti ilmoittivat kihlausajan. Se oli selvä, ihan päivän selvä asia. Melkein oli Jaakko, iloissaan tästä onnellisesta keksinnöstään, hypätä ylös sängystään ja sanoa Jussille päin silmiä, että sanonko ma mitä on klaveeraaminen. Nyt oli se Jaakolle selvä, ja helposti hän huomasi, miten tuiki tärkeä tehtävä tuo klaveeraaminen sittekin on… Jaakko olisi vaikka paikalla noussut sängystään ja vienyt sormuksen kultasepälle klaveerattavaksi, ellei olisi ollut puoliyön aika.
Ihanat mielikuvat täyttivät Jaakon ajatukset taas pitkäksi aikaa. Se tuntui niin verrattoman suloiselta, niin pyhältä ja puhtaalta, ajatellessa, että jo sunnuntaina saisi Lyylin kihlata. Tampereella, siellä jossain puistossa tahi muussa sopivassa paikassa antaisi hän Lyylille sormuksen ja sitte… jo ehkä seuraavana päivänä saisi samanlaisen itse…
Oi sitä riemua ja autuutta!…
Seuraavana aamuna, mestarin torilla ollessa, juoksutti Jaakko sormuksen kultasepälle ja sanoi:
— Klaveerataan tänne sisälle "Jaakko" ja sen perään huomisen päivän numerot. Minä tulen sen iltapäivällä noutamaan.