Nopeasti kasvaa saattajien ja huviretkeläisten väli. Liehuvat liinat ja kirjavat päivänvarjot vielä kauaksi näkyvät, kunnes viimein Vanajaveden mutkaisien rantojen taakse katoavat.
— — —
Hyvää vauhtia puskee Neptun III kesäisessä illassa pitkin tyyniä vesiä. Potkuri väsymättä myllää vettä ja painaa sen vahvana virtana kauaksi jälkeensä. Suuri, raskaannäköinen proomu, kyntää leveän vaon Vanajaveden tummaan veteen ja nostaa korkean vaahtopääaallon keulaan ja siitä sen kauas rannoille vyöryttää…
Lyyli ja Jaakko seisovat kumpikin proomun kannella, nojaten sen tilapäiseen aitaan ja katsellen proomun kupeissa kuohuavaa vettä. Ihanalta tuntuu kulku siinä peilityynellä järvellä, kauniin kesä-illan viehkeästi hymyillessä. Ihastuneena katselevat he ympärillä olevia hempeitä seutuja. Ja kun Hattulanselälle saavutaan, kiinnittää pieni Varassaari molempien huomion, ja entisajan muistot uusina mieleen palajavat.
— Muistatko Lyyli juhannusyötä tuossa pienessä saaressa? — kuiskaa
Jaakko.
— Muistan toki. Silloin oli hauskin hetki mitä tuskin koskaan olen viettänyt. Se oli niin ihana, niin lumoavan kaunis ja herttainen yö.
— Minä en sitä unohda milloinkaan. Muistan vielä Laurin viulun äänen ja koko sen joukon muistan. Se oli niin hauskaa tuo kaikki.
— Niin… Laurikin on jo joukostamme käynyt manan majoille.
— Niin on. Hän oli hauska poika.
— Mutta milloinka me saavumme Mierolaan, Jaakko?