— Nimeni on Laurila. Kaksi vuotta takaperin tutustuimme Hyvinkään laulujuhlissa.
— Jo muistan! Mutta miten hirveästi olette muuttuneet, en ikinä olisi teitä tuntenut.
— Kyllä se maailmantahko laahaa, ja te ehkä olette huono tuttavianne tuntemaan.
— Ei, päinvastoin tunnen hyvin.
— No olkoon nyt niinkin. Sen kaiketi sitte muistatte, että lupasimme kirjoittaa — sanoi herrasmies matalalla äänellä ja heitti syrjäsilmän Jaakkoon, jota ei ollut huomaavinaan.
Lyyli ei vastannut mitään.
— Ja päätimme vaihtaa valokuvaa — jatkaa herrasmies.
— Miksi ette sitte lähettäneet — vastaa Lyyli hieman hämillään.
— Anteeksi, minä unohdin osoitteenne. Odottelin sentähden alkua teiltä, ja olenkin, valehtelematta, odotellut sitä tähän hetkeen asti.
— Kyllä se ei ole totta, herra Laurila.