— Tosi on varmasti… Mutta voi hertti kun teillä on ihania ruusuja.
Saanko minäkin noista yhden… ehkä tuon pienen, juuri puhjenneen.
Minä nimittäin rakastan enemmän sellaisia aivan nuoria.
— En, minä en voi luovuttaa ainoatakaan.
— Katsokaa miten on tyly vanhalle ystävälleen — sanoo herrasmies ja nyhjäsee Lauraa.
Sitte kuiskaa hän hiljaa Lyylille:
— Te pelkäätte tuota poikaa… sulhastanne… yyy… niin niin… tuotanoinijaa… vai on teillä jo sellainen…
— Olisi minulla niin antaisin vaikka kaksi — sanoo Laura ja katsoo veitikka silmässä herrasmieheen.
— Minä otankin sitte teidän luvallanne — virkkaa tämä ja nykäsee
Lyylin rinnoilta kauniin, vastapuhjenneen ruusun.
Tämä tapahtui niin sukkelasti, ettei Jaakko, joka siinä lähellä seisoi, huomaa mitään, ennenkuin vaaleanpunerva ruusu on herrasmiehen rinnassa. Epätietoisuuteen hänelle jää, miten se sinne joutui. Selvä vain on se, että Lyylillä on jälellä vain yksi ruusu ja herrasmiehenä toinen.
Torvisoittokunta siinä vieressä kajautti "Keisarin marssin", jonka voimakkaat sävelet upottivat aaltoihinsa Lyylin ja herrasmiehen keskustelun.
Jaakko, joka oli hiljainen ja ujo poika, ei ymmärtänyt leikkiä, vaan piti sen Lyylille kerrassaan sopimattomana. Hän itse oli vakava ja tyyni luonne, ei kertaakaan toisten naisten kanssa turhia puhunut, eikä siis olisi sellaista Lyylistäkään nähdä tahtonut.