Kiusaava tunne nousi Jaakkoon: se oli puoleksi vihaa, puoleksi kateutta. Lyyliin se pääasiassa kohdistui, vaan ei siitä herrasmieskään osattomaksi jäänyt. Tuimasti katsoi Jaakko Laurilaa; vaan tämä siitä ei ollut tietääkseenkään, heitteli vain silloin tällöin kiusaavia katseita takaisin ja yhä enemmän koetti tyttöjä naurattaa.
— Varo Jaakko, ettei tuo pukki sinun tyttöäsi sarviinsa sotke — kuiskaa Lasse takaapäin.
— Sotkekoon jos sotkea antaa… hiivatti!
— Kyllä minä tuon herran tunnen. Sanoo olevansa rakennusmestari…
Heikkarisoikoon! Housumestari ja huono on sekin — suhisee Lasse.
— Vai on pukki… housumestari… ja p—kele — mutisee Jaakko ja nousee Lassen mukana ylös kannelle.
Sinne peränpuolelle he sitten tilansa ottavat. Lasse vetää povitaskustaan pienen massin, antaa sen Jaakon huulille ja ottaa sitte itsekin pitkän kulauksen.
— Vähän niitä sentään on Lissun kaltaisia tyttöjä… perin vähän. Ei ole asiaankuulumattoman menemistä hänen rinnoiltaan kukkia noukkimaan, ei saakurisoikoon olekaan! — kehasee Lasse.
— Tosi on — vastaa Jaakko vakavana.
— Eikä tarvitse paimentaa. Saa olla missä halutti, pelkäämättä että toinen siihen väliin tuppaa.
Jaakko ei puhu mitään, vaan Lasse odottelematta jatkaa: