— Tuolla se minun Lissuni nytkin istuu… näes tuolla keulassa. Ihan sitä surkuni tulee kun yksikseen oleilee. Pitää mennä puhuttamaan.
Lasse kulkee keulaan, istuutuu ankkuriköyden päälle tyttönsä viereen ja jää sinne pitkiksi ajoiksi.
Synkkänä nojaa Jaakko kaidepuuta ja alas järveen tuijottaa. Hän tuntee silkkipaperimytyn liivintaskussaan ja sen arvokkaan, puolittain pyhän esineen, joka siellä ihoa painaa. Ristiriitaiset tunteet häiritsevät Jaakon… Olisiko todellakin Lyylillä ollut tuon… kanssa jonkinlaisia suhteita. Olisiko luvannut kirjoittaa ja lähettää valokuvansa… jota en minäkään ole vielä saanut. Oliko tuo konna ajatellut Lyyliä ja tahtoiko se nyt ryöstää pois kaiken minulta…? Mitä siitä! Vaan tapahtuuko se Lyylin tahdosta? Antoiko hän ruusun vapaehtoisesti?
Jaakko ajatteli ja kuvaili asiaa oman käsityksensä mukaan. Hän muisteli hetkiä Lyylin seurassa ja niitä sanoja, joita tämä oli hänelle hiljaa puhunut. Olisiko Lyyli kaiken aikaa toista ajatellut? Miksi ei hän milloinkaan ennen ottanut puheeksi sitä, josta vasta viimeiltana puhui…? Ja Jaakko oli melkein varma, että juuri toista ajatellessa ja odotellessa, se Lyyli oli sanansa viimehetkeen jättänyt. Hän oli vielä muistavinaan, miten Lyyli aina olisi ollut hänelle kylmä ja miten tahtoi karttaa läheisimpään yhteyteen joutumista… ja nyt… kun se kaivattu ja odotettu saapui… nyt oli hänen väistyttävä…
Jaakko on niitä rauhaa rakastavia ja tyyniä miehiä, jotka eivät tahdo nousta sotimaan vihamiestään vastaan, vaan jos mahdollista, välin muullatavoin sovittavat.
Tyttönsä suhteen on Jaakko päättänyt, että pakolla hän ei tahdo naistansa taivuttaa. Menköön toiselle jos tahtoo, mutta rukoilemaan ja kumartelemaan hän ei missään tapauksessa rupea.
Ja tyttö, joka kerran hänen omakseen aikoo, se ei silloin toista saa ajatella, eikä kukkia muille jaella. Sitä Jaakko ei voinut kärsiä. Se poltti kuin kuluttava tuli ja sellaista kun huomasi, oli se tavalla tai toisella lopetettava…
Kauan seisoo siinä Jaakko ajatuksiin painuneena. Hän katselee rannoilla nuokkuvaa koivikkoa, joka niin syvään, syvään heittää kuvansa veden tyyneen kalvoon. Sieltä näkee hän sinisen, kirkkaan taivaan, joka kaikkia muuta syvempänä, puhtaampana ja avarampana leviää. Mutta kun proomun nostattama laine sinne kieriää, rikkoutuvat kuvat ja häviävät tuokioksi, kunnes pinta uudelleen tyyntyy.
Jaakko herää vasta pitkien aikojen päästä, laivan kovaan vihellykseen. Suuri tukkilautta on edessä ja rantoja myöten täyttää se kapean salmen. Tukkilaiset rientävät makuultaan ohuissa alusvaatteissaan ja lauttalle keksien varassa juoksevat. Notkeasti hyppelevät he pitkin pyöriviä tukkia; pysähtyvät toisinaan puomille ja siitä taasen irtonaisille tukeille juoksevat.
Silmää rävähtämättä katselee Jaakko heidän uhkarohkeita hyppyjänsä. Hän näkee, miten laivasta on työnnetty pitkät keksit ulos ja kuinka joku hakkaa kirveellä puomia yhdistävän siteen poikki. Suuri lautta hajoaa, tukit ajelehtivat omille teilleen ja laiva proomuineen puskee sisälle.