Väkeä on noussut kannelle minkä tila suinkin sallii. Siinä he ihmettelevät, kuuntelevat ja katselevat "tukkipoikien" toimia. Toiset kiroilevat ja sadattelevat, noituvat hiiteen koko tukkilaisten joukon lauttoineen päivineen, toiset taas säälien heistä puhuvat.
Vähitellen siitä sentään läpi päästään. Mutta kun proomu viimeiset tukit sivuuttaa, huutaa sen kurssikas perämies ponttoolla seisovalle miehelle:
— Pidä väylä selvänä, tahi muutoin hajotan palatessani koko lautan.
— Hajota sinä…! — vastaa tukkilainen.
— Suus kiinni, joiko!
— Suus itse, senkin köriläs…
Lauseen loppu hukkui soittoon, joka reippaasti proomusta kajahtaa. Pian on tukkilautta miehineen unohdettu ja entiseen vauhtiin kiihtyy kulku, nostattaen vaahdon proomun jykeviä kupeita vastaan…
Jaakko muistaa taas Lyylinsä. Hän aikoo laskeutua alas proomuun, mutta kun jo porraspuulta huomaa Lyylin äskeisessä seurassa, kääntyy hän ympäri ja perään palaa.
Vimmoissaan, jommoista Jaakossa harvoin tapaa, ottaa hän paperimytyn liivintaskustaan ja on heittää sen kaikkineen päivineen järveen. Mutta onneksi sattuu siihen Jussi:
— Onko sinulla polttamattomia tupakoita? — kysyy hän.