"Vie vinhaan purttani, minne viet! en tiedä mä matkan määrää — voin kulkea väylää väärää. Niin vennot on vetten tiet.
Ma katkon ärjyvät aallot nuo ja lasketan selvää selkää; vaahtopäitänne en toki pelkää kai jonnekin tuuli mun tuo…"
Valtoinaan hulmuilee Katrin pitkä pellavatukka, tuuli kohisee koivunlehdissä ja aallon harja pudottaa toisinaan hopeiset helmensä laidan yli veneeseen.
Iloiten katselee tätä Katri. Tuntuu niin sanomattoman hauskalta ja hupaiselta. Heinäkuun tuuli on lämmin ja pehmeä; se on niin kevyen kevyt ja puhdas. Juhlallinen on selän korkea käynti ja kaunis sen hopeinen kuohu. Ihanat ovat sadat tuuheat saaret; ihanat kaukaa siintävät lehtoiset niemet. Kaikkia niitä tahtoisi Katri katsoa, kaikkiin poiketa ja jälkensä jättää.
Vaan sievästi se vene ohi viilettää ja Ristiniemen rantaa tavottaa.
Sieltä lahden pohjasta ne pellot jo silmään leviävät, niemen nenästä paistavat talon punaiseksi maalatut seinät ja rannassa näkyy rivi harmaannäkösiä koppelia…
Selkäsaarelaiset vetävät veneensä koppeliin ja kapeata polkua taloon nousevat…
Pitempimatkaiset torpparit ja mökkiläiset ovat jo heinäntekoa varten taloon saapuneet ja aamun varalle valmistuksia toimittavat. Siinä sidotaan viikatteesen vartta, tuossa terää terotetaan ja tuolla taas piikitään haravia. Jokaisella on oma työnsä. Selkäsaaren Katri on joutunut tahkoa pyörittämään. Siellä riihenkatoksessa hän Mäkipellon Miinan kanssa vääntää niin että vesi ilmaan ruiskuaa.
— Elkää niin kovaa — sanoo Risto, talon ainoa poika, ja katsoo lempeästi Katria silmiin.
— Paina kovemmin sanoo Miina ja vääntää vielä tuimemmin.