— Ikävä juttu.
Annettuaan vielä varoituksia Katrin hoitamisesta, poistui konstaapeli.
— — —
Kauvan saa Katri vuoteessa maata. Varsin hitaasti palaavat ruumiin voimat, hitaasti kuin polulle ruoho, jolla ei ole multaa mihin juurensa kiinnittäisi. Mutta aikaa onkin sairastelemiseen, sillä selkää ei voi kulkea veneellä eikä hevosella. Yhteys Selkäsaaren ja muun maailman välillä on kokonaan katkaistu. Jospa se väli olisikin ainiaaksi katkaistu — toivoo äiti. Hän tietää, että kun jäät ovat selältä kadonneet, niin silloin se hänen ainoa lapsensa poies viedään… ehkei enää milloinkaan saa lastansa sen perään nähdä…
Äitiparka itki yöt ja päivät Katrin vuoteen ääressä. Hänen vanha, kovan työn heikontama ruumiinsa vapisi ja värjyi kovan surun painosta. Se oli kuin kellastunut lehti, jonka kovempi tuuli saattaa millä hetkellä hyvänsä pudottaa ja maahan haudata…
Isä ei puhunut mitään. Puoleen katsomatta kulki hän Katrin vuoteen ohi ja niin paljon kuin mahdollista oli, pysytteli ulkona. Näennäisesti välinpitämättömänä oli hän asiasta, vaikka se kipeästi häneen koski — parantumattoman kipeästi…
— — —
Sana on kulkenut konstaapelille, joten joka päivä hänen tuloansa odotetaan. Hetket tuntuvat äidistä peljättäviltä; jokainen vene, minkä selällä näkee, vaikuttaa hänessä kuristavan ja tukehduttavan tunteen. Ja kun vihdoin se vene saapuu, joka yli selän Katrin kantaa, silloin hän ei ymmärrä enää mitään… ei voi itkeäkään. Kolkkona katselee hän konstaapelin tuloa ja välinpitämättömän näköisenä hänen puhettaan kuuntelee.
— Oletko jo valmis lähtemään? — sanoo poliisi.
— Olen — vastaa Katri.