— Laittau sitte veneeseen!
Katri juoksee äidin kaulaan, suutelee hänen ryppyistä poskeaan, syleilee ja itkee. Vaan kauaa ei Katri äidin sylissä saa olla. Konstaapeli pitää kiirettä, joten pian ovat jäähyväiset heitettävä.
Ulos isän luokse juoksee vielä Katri. Hiljaisena, rukoilevana ja nöyränä lähestyy hän isää… Mutta kylmästi, armotta työntää isä hänet luotaan ja jäykästi sanoo:
— Mene, mene…!
Yli kevätkylmän selän liikkuu ruununmiehen vene Ristiniemen venekoppelia kohden. Saaresta, hiirenkorvalla olevien koivujen lomista se koti vielä silmään pilkottaa. Rantakivellä näkee Katri äidin istumassa, isä karhitsee järveen viettävää peltoa ja lammaslauma repii nuorta, parin päivän vanhaa ruohoa ojapenkereiltä. Siinä tuokiossa ne kaikki saarien taakse hukkuvat… ijäksikö?… Saanenko milloinkaan sitä enää silmilläni nähdä? — ajattelee Katri.
Ja kun ohi Susisaaren kuljetaan, muistuu Katrin mieleen viimeinen heinämatka… Ne ovat kaikki muistoja, jotka viimeisenkin kyynelen silmästä puristavat…
Ohi Ristiniemen kulkee tie kirkolle. Katri tahtoisi silmänsä sulkea, ollakseen näkemättä sen paikan, jossa hänen lempeä nuoruutensa murskattiin, missä asui se mies, joka petoksella ja vilpillä oli hänet syntiin vietellyt ja sitte oman onnensa nojaan, häpeään ja turmioon jättänyt…
Katri vetää huivin otsalle ja kasvot maahan luotuina seuraa konstaapelia kirkolle.
III.
Kolme pitkää vuotta on Katri vankilassa kärsinyt. Viimeinen kuukausi on kulumassa, joten vapauden toivo Katrinkin sydämeen vähittäin palaa.