Kyyneleet nousevat silmään, itku mielen valtaa, ajatellessa että kaunis, hellä ja hyvä Katri on vankina siellä jylhien muurien sisällä.
— Oi Katri… Katri — valittaa nainen — kuinka toisin olivat asiat vielä neljävuotta takaperin. Silloin me yhdessä, käsikädessä käyden, ensikerran polvistuimme pyhän alttarin ääreen lupasimme itsemme kokonaan Jumalalle ja Hänen hyvinä lapsinansa läpi maailman kulkea. Hurskailta me silloin itsemme tunsimme, olimme autuaita kuin pienet enkelit. Synnit eivät silloin mieltä painaneet, me olimme niin sanomattoman lähellä Jumalaa. Silloin olisi kuolemakin helppoa ollut… Oi Katri… nyt olemme me suuret syntiset, Jumalan tuomio meitä odottaa…
Tyttö pillahti itkuun ja hoippuen kulki kaupunkiin.
Kello 10 palaa hän uudelleen linnaan. Vartija saattaa hänet tirehtöörin puheille.
— Mitä asiaa? — kysyy tirehtöörin apulainen.
— Pyytäisin puhutella Selkäsaaren Katria.
— Kuka te olette?
— Minä olen Ristiniemen Hanna.
— Mitä asiaa vangille?
— Äidiltään veisin terveiset.